TAPIO MÄKELÄINEN & TOOMAS TUUL:
SETOD JA SETOMAA. KULTUURI- JA REISIJUHT
Tõlkija Andres Lepp
Postimehe Kirjastus 2026
Jokainen, joka tietää Tuglas-seuran, tietää myös Tapio Mäkeläisen. Hänet tunnetaan seuran kulttuurisihteerinä, matkanjohtajana, oppaana sekä parinkymmenen matkaoppaan kirjoittajana. Tällä kertaa on syntynyt vironkielinen teos Tapiolle Viron rakkaimmasta alueesta: Setod ja Setomaa. Kultuuri- ja reisijuht (Setot ja Setomaa. Kulttuuri- ja matka-opas).
Kirja alkaa vironkielisellä johdannolla, joka antaa kirjalle raamit ja on sävyltään varsin neutraali. Sitä seuraava setonkielinen puhuttelu taas kuulostaa suorastaan rakkauskirjeeltä ”Rakas setojen kansa!”. Tapio myöntää asian olevan juuri niin, henkinen ja emotionaalinen side Setomaahan syntyi jo 1980-luvun puoli-välissä ja on yhä syventynyt. Asiaan vaikuttaa kaiketi myös kirjailijan karjalaiset juuret. Kaipuu menetettyjä alueita kohtaan sekä ortodoksinen kulttuuri yhdistävät Setomaata ja Karjalaa.
Kirjan jokaiselta sivulta huokuu myötätuntoa, joka johdattaa lukijan kädestä pitäen läpi setojen kulttuurin ja historian, uskon ja perinteiden sekä ruokien ja juomien, ihmisiä unohtamatta. Kymmenet aikaisemmat matkakirjat ovat sinetöineet kirjailijan tyylin, se on tavattoman rationaalinen. Tekstissä vuorottelevat tasapainoisesti leppoisat tarinat ja henkilökohtaiset näkemykset, taustoittava historiankuvaus ja selvästi erottuvat faktat. Kirjailija tunnustaa, että pelkkä tarinan-kerronta alkaa ennemmin tai myöhemmin tuntua höpinältä, jos sitä ei tue faktoilla. Ja toisinpäin: pelkät faktat olisivat kuivaa kuin kama ilman hapupiimaa.
Tapio on korostanut, ettei hänen suomenkielisiä matkakirjojaan kannata kääntää viroksi, vaikka vironnoksia on kovasti toivottu. Kirjaiijan mielestä virolaisille Virosta tulee kirjoittaa virolaisten, samoin setoille Setomaasta setojen. Toisin sanoen Tapio katsoo Setomaata ystävällisellä ulkopuolisen katseella, sitä hän suosittelee myös virolaisille. Setomaa on tavallaan Viroa, ja tavallaan ei ollenkaan. Juuri tapiomainen ulkopuolinen katse auttaa myös virolaisia näkemään sen.
Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa keskitytään seton kieleen ja kultturiin kuten juhlapäiviin, tapoihin ja perinteisiin. Toinen osa on klassinen matkaopas lyhyine kuvauk-sineen ja selityksineen kylistä ja kohteista sekä suosituksineen majoitus- ja ruokapaikoista. Ensimmäinen osa on kiinnostava katsaus setojen maailmaan, toisesta on apua matkan suunnittelussa ja matkan aikana.
Laajan yleissivistyksen omaava kirjoittaja onnistuu esittämään vertauskohtia maailmalta, mm. entisen Jugoslavian esimerkin avulla on selitetty eroavaisuuksia. Muutamassa kohdassa jäin miettimään, onkohan asioita selitetty liikaakin suomalainen lukija mielessä, kuten että Tarton rauha solmittiin Neuvosto-Venäjän, ei Neuvostoliiton kanssa, sillä viimeksi mainittu perustettiin vasta myöhemmin. Vanhempi sukupolvi oppi tuon jo koulussa eikä tarvitse kertausta. Toisaalta nuoret eikä itsenikään kaltainen tavallinen lukija voi tietää tai muistaa kaikkea. Pikku tarkennukset ovat siis paikallaan.
Mukaan on saatu myös rinnastuksia Suomeen ja erityisesti ortodoksiseen Karjalaan. On lyhyt katsaus saunomistapoihin sekä setojen Pekkoon ja karjalaisten Pellonpekkoon. Suomen sillan kulkijana olisin toivonut enemmänkin tuollaisia Suomi-Viro rinnastuksia, mutta ymmärrän toki että kirjan kohderyhmä on laajempi.
Kiinnostavin ja monessa mielessä sivistävin osa kirjassa on selitykset setojen uskosta ja uskomuksista. Kirjailija on kiitettävän luonnollisesti liittänyt tekstiin myös silmäyksen Petserin luostariin ja sen ympäristöön, sillä sekin on osa Setomaata. Vaikka Setomaan läpi on vedetty valtioiden raja ja Venäjän puolelle ei ole tällä hetkellä asiaa, lepäävät monien setojen esivanhemmat sikäläisellä hautausmaalla ja Petseri on tärkeä osa setojen kulttuuria. Tiettävästi myös setojen Pekko on haudattu juuri Petserin luostarin alle.
Virolaisille näyttää olevan tärkeä muistuttaa, että ortodoksinen uskonto ei tarkoita automaattisesti venäläistä uskoa. Karjalaiset juuret omaavalle kirjailijalle se on itsestään selvää. Karjalaiset ja setot eivät ole venäläisiä, vaikka molempia on ryssitelty. Setoista on lisäksi käytetty virossa osin halventavaa nimitystä setukad, kirjassa esitetään nokkelasti myös tämän sanan taustaa. Avatessaan ortodok-sien elämäniloista ja täynnä tarinoita olevaa maailmaa, kirjailija näyttää samalla myös kaiken sen, mikä ankaran luterilaisuuden valtaamilla alueilla on kadonnut, kun vanhat laulut, tanssit ja tarinat ovat olleet syntiä.
Ortodoksisella Setomaalla sen sijaan perinne on edelleen elävää, se kehittyy ja sitä kehitetään. Lukija löytää kirjasta tietenkin myös Setomaan Kuningaskunnan syntytarinan, johon on otettu mallia Norjan metsäsuomalaisista. Siellä vain oli tasavalta kuningaskunnassa, Setomaalla on kuningaskunta tasavallassa. Tapion kirjasta selviää setojen jatkuva myytinrakennus ja leikillisyys, kaikki tehdään toisaalta hyvin juhlallisesti, jopa hartaudella ja toisaalta hymynkare huulilla.
Erityisen kiitoksen ansaitsevat kirjan valokuvat, joista suurin osa on Tapion pitkäaikaisen valokuvaajan Toomas Tuulin kamerasta. Elävät tilanne-kuvat tarjoavat vivahteita, mutta matka-oppaassa on toki myös poseerauksia ja mainoshenkisiä kuvia, kuvia taloista ja ruoista, tsasounista ja kappeleista sekä uskomattoman kauniista luonnosta. Samoin kuin tekstistä heijastuu Tapion ystävällinen ulkopuolisen katse, valokuvista aistii Toomaksen ystävällisen näkökulman. Tapio Mäkeläinen ei tuputa omaa mielipidettään, vaan auttaa ymmärtämään, saa kiinnostumaan ja antaa konkreettisia vinkkejä matkalle. Tapio toivoo, että kirjan myötä yhä useammat löytäisivät Setomaalle ja setojen kulttuurin pariin. Uskon, ettei lukijalla ole tämän kirjan luettuaan muuta mahdollisuutta, niin kiinnostavasti on kirjailija omasta rakkauden kohteestaan kirjoittanut. Varoitus on annettu, tämän kirjan lukeminen voi aiheuttaa vaikea-asteisen matkakuumeen.
Teksti kirjailija Peep Ehasalu
Suomennos Katariina Suurpalo
Vastaa