Kõnõlõ mukka seto kiilt!
killõ ja torrõ
Setojen moniääninen lauluperinne eli leelo on yli tuhatvuotisen historiansa takia pääsi vuonna 2009 UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Mutta mikä sitten tekee setojen leelosta ja sen esittämisestä niin ainutlaatuista?
Ensinnäkin tietysti ikä (vrt. edellä). Mutta on muutakin ja sen selittää arvostettu virolainen etnomusikologi Ingrid Rüütel paljon paremmin kuin minä. Eli suora lainaus SKS:n vuonna 2021 julkaisemasta hienosta teoksesta Inkerikot, setot ja vatjalaiset: kansankulttuuri, kieli ja uskomusperinteet.
Ingrid Rüütel: ”Itämerensuomalaisen runolaulun rakenteellinen yhtenäisyys on usein johtanut laululajien musikaaliseen samankaltaisuuteen. Setojen laulukulttuurissa eri laululajit kuitenkin eroavat myös musiikin puolesta. Samanlaista musikaalista monipuolisuutta ei löydy muualta. ( – – – ) Kaksi- tai kolmiääninen kuoro kertaa esilaulajan säkeen. Kuoro yhtyy esilaulajаan säkeen lopputavuilla tai kertosäkeessä ja toistaa tai varioi esilaulajan säkeen. ( – – – ) Kuoron koosta riippumatta ylimmäistä ääntä (killõ) laulaa yksi vahva- ja terävä-ääninen laulaja. Suurin osa kuorosta laulaa perusääntä (torrõ). Lisäksi voi olla vielä alin säestävä ääni (alumine torrõ), joka muodostuu perusäänen heterofonisista poikkeamista.”
Foto: Harri A. Sundell. Kuvassa Mokornulgan leelokuoro esiintymässä vuoden 2018 Setomaan kuningaskunnan päivänä Lüübnitsan kylässä
kõnõlõ
Huomasin, että olen tähän saakka käytännössä koko ajan kirjoittanut vain substantiiveistä, mutta ehkä on aika vihdoinkin ryhtyä tekoihin eli otetaanpas käsittelyyn ainakin yksi (tai kaksikin) keskeistä verbiä.
Meidän ja muiden, meikäläisten ja muiden ihmisten, eri murteiden, eri kielienkin erottaminen toisistaan, eron tekeminen ei aina ole kovin helppoa. Suoraan sanoen: se on toisinaan – ja entistä useammin – hyvin vaikeaa. Yksi kätevä ja ikivanha keino on tarkastella puhumista merkitseviä verbejä. Meikäläisten puhumista merkitsee yksi verbi, mutta kun viitataan muiden ihmisten puhumiseen, niin käyttöön tuleekin toinen verbi ja päinvastoin. Meillä Suomessa esim. hämäläiset ja varsinaissuomalaiset puhuvat, mutta savolaiset ja karjalaiset haastavat. Ja stadin slangissa stadilainen bamlaa stadii. Ja luetteloa voisi helposti jatkaakin, mutta mennään Viron puolelle ja sieltähän löytyy kaksi verbiä, joiden merkitys on puhua: rääkida – kõnelda.
Kun liikutaan Tartosta etelään päin, niin usein kuulee kyllä molempia verbejä käytettävän, mutta ei enää synonyymeina vaan: Ära räägi, kõnõlõ mukka võro kiilt! Eli rääkima-verbi tarkoittaakin viron kirjakielen, yleiskielen puhumista, mutta kun kommunikoidaan omalla eteläisellä äidinkielellä, niin sekä setot että võrokõset käyttävätkin verbiä kõnõlõma. Ja kyllä ne mulgitkin eron tekevät: Nüid kõneldes sedä kiilt iki kah viil, aga sii kõnelemine ei ole enämb siande, nagu ta olli sõs, ku mede vanavanembe tedä kõnelive.
rääkima-sanan vastineita löytyy kaikista itämerensuomalsisista kielistä, vrt. esim. suomen rääkkyä. Virossa verbin merkityksen kehittymiseen tiettyyn suuntaan on voinut aikoinaan vaikuttaa alasaksan kielen puhumista merkitsevä verbi spreken. Myös kõnõlõma-sanalle tai sen kantasanalle löytyy vastineita eri itämerensuomalaisista kielistä eli karjalan koneh ”noituus, taika” ja inkeroisen konu ”erityinen tapa” ja ehkä suomenkin kone-sana.
Eli kun seton kieli alkaa sujua tai haluat muiden puhuvan Sinulle setoa, niin sano vain näin: Kõnõlõ mukka seto kiilt!
Ja asiahan on nyt hyvin ajankohtainen, sillä 7.–13.11. on võron kielen käyttämiseen rohkaiseva tai kielen aktiivista käyttöä tukeva viikko: võro keele nätäl 7.–13. märdikuul
Süküs
Noin puolitoista vuotta sitten kirjoitin näin: ”Setomaalle on saapunut kevät eli kevväi. (Taipuu muuten näin: nom. kevväi, gen. keväjä, part. keväjät.)”
No nyt on Setomaalle ja tänne Tallinnaankin saapunut syys eli syksy. Setoksi: süküs (gen. sügüse, part. süküst).
Voisin taas jatkaa samaan tapaan kuin toukokuussa 2021: ”Setomaan vuodenaikojen nimet ovat ongelmitta ymmärrettäviä suomalaisellekin, onhan kyse hyvin vanhasta perussanastosta.”
MUTTA: Toisin kun kevät, on syksy todistettavasti vanha suomalais-ugrilainen sana, jolle löytyy vastineet kaikista sukukielistä aina unkariin saakka: ősz.
Minä pidän kaikesta huolimatta syksystä ja aivan erityisesti pidän syksyn väriloistosta, jota Harrin keltainen koivukin Setomaalta hyvin kuvaa. Lapsuuskodissani Urjalan Jokikulmalla oma huoneeni oli omakotitalomme ullakkokerroksessa ja ikkunastani näkyi pelkästään pihamaamme koivuja: niiden latvoja ja runkoja. Ja syksyllä siis paljon keltaisia koivunlehtiä…
Foto: Harri A. Sundell
Lindora
Lindora on kiinnostava sekä sanana että muutenkin.
Kyseessähän on selvästi yhdyssana eli lind + ora. Ensimmäisen osan lind tuntuisi ensinäkemältä selvästi olevan suomen lintu-sana etymologinen vastine, mutta sitten tuleekin mieleen, että võro-setoksi lintu onkin tsirk! Toki myös sana lind tunnetaan. Tässä tapauksessa nimen selitys voi liittyä läheisen Lindsin kylän nimeen, mutta sen alkuperä taasen…
Ja jälkiosa? Sanaa ora on käytetty myös puron merkityksessä ja siitä tässä tapauksessa onkin kyse, sillä Lindora oli aikoinaan puron nimi, jonka yli tie täällä kulki. Ja tämän tien varteen rakennettiin ilmeisesti joskus 1700-luvulla krouvi, joka sai nimekseen Lindora (kõrts). 1800-luvun alussa krouvin viereen kasvoi myös pieni kylä, joka sekin sai nimekseen Lindora. Tosin tuo pieni puro tunnetaan nykyisin nimellä Raadsioja.
Lindoran nyt jo kadonneen krouvin luona, käytännössä Setomaan ja Võromaan rajalla, alettiin järjestää markkinoita jo ainakin 130 vuotta sitten, sillä ensimmäinen kirjallinen tieto niistä on vuodelta 1893. Jossakin vaiheessa myöhemmin vakiintui markkinapäiväksi Simunan päivä eli 28. lokakuuta.
Kyseessä ovat Viron ilman muuta legendaarisimpiin kuuluvat markkinat. Myynnissä kotieläimiä (erityisesti lampaita), maataloustuotteita ja muita elintarvikkeita, käsitöitä mutta paljon muutakin. Lindoran markkinat ovat paikallisille ja kauempaakin tulleille olleet tapahtuma, missä tavataan tuttuja ja sukulaisia, sovitaan keskeneräisistä asioistakin. Runsaasti on myös kulttuuriohjelmaa. Legendaarinen ja elinvoimainen markkinatapahtuma!
Lindoran markkinat 28.10. klo 8–15
Foto: Wõrumaan Teataja 2021
Puhtõq
”hautajaiset”
Suomalaisilla on hautajaiset, virolaisilla matused, mutta kaakkoisvirolaisilla on myös oma sana eli puhtõq ja sillä vielä rinnakkaismuotokin eli puhtidsõq.
Hautajaisiin liittyvistä sanoista olen jo aikaisemmin käsitellyt sanoja lautsipetäi ja kutja, mutta setojen hautajaistavoissa, erityisesti ennen vanhaan aikaan, oli monia sellaisia seikkoja ja tapoja, jotka meille luterilaisille suomallaisille ovat hyvin eksoottisia. Eli hautajaisiin liittyvään sanastoon palataan vielä myöhemminkin.
Alla vielä sanan puhtõq taivutus.
Sana on siis monikollinen, kuten suomen hautajaiset tai viron kirjakielen matused.
Nom. puhtõq
Gen. puhtidõ
Part. puhtit
Foto: Harri A. Sundell
Mastõra
Mastõra tarkoittaa luostaria ja useimmiten sillä tarkoitetaan Petserin ortodoksista munkkiluostaria.
Sana kuuluu selvästi seton kielen ortodoksiseen uskontoon liittyvään sanastoon, joka on saatu venäjästä tai muinaisvenäjästä ja josta osa on alun perin lainattu itäslaavilaisiin kieliin kreikasta. Võrolaiset eivät yleensä tätä sanaa käytä tai edes tunne.
Nykyvenäjän sana on монастырь [monastyr´] ja setot ovat siis sekä lyhentäneet sanaa että liittäneet loppuun vokaalin. ”Setolaistettu” sana sopiikin hyvin melkein suomalaiseenkin suuhun tai ainakin virolaiseen.
Petserin luostarin pidempi nimi on setoksi: Petseri Jumalaimä Magamajäämisõ mastõra eli ts. luostarin pääkirkko on Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen kirkko.
Foto: Vanha postikortti Petserin luostarista
Moro – tahr
”Tarõ ja aitu vaihõlõ jäi moro (puhas huuv), elomaja ja lautu vaihõl oll´ tahr (eläjidõ huuv)…”
Eli moro on ns. puhdas piha, se osa setotalon pihaa, jonne eivät pääse kotieläimet (koiria ja kissoja lukunottamatta), tahr taas ns. karjapiha tai likainen piha eli alue missä liikkuvat lehmät, lampaat, vuohet ja hevoset. Eri pihat tai pihan eri alueet olivat setojen maatiloilla aidoin toisistaan selvästi erotetut.
Foto: Värskan eli Setomaan ulkomuseon moro. Lähde: VisitSetomaa
Petserimaa
Setomaa on tietenkin setojen maa, heidän oma asuinalueensa – tosin nykyisin enemmistö setoista asuu muualla kuin Setomaan kunnassa, maailman suurimmat ”setokylät” ovat Tallinna ja Tartto, runsaasti setoja asuu myös esim. Põlvassa ja Võrussa: Jonkin verran setoja asuu myös Setomaan kunnan naapurikunnissa ja tietenkin muuallakin Virossa, Venäjällä ja maailman muissakin maissa, myös Suomessa.
Viro 100 -juhlavuosi päättyi vasta 2.2.2020, sillä vasta Tartossa 2. helmikuuta 1920 solmitussa Viron ja Neuvosto-Venäjän (Neuvostoliittoa ei vielä ollut perustettu!) välisessä rauhansopimuksessa varmistettiin itsenäisen Viron tasavallan rajat Venäjän suuntaan. 2.2. onkin setoille suuri juhla, sillä silloin Setomaasta, jonka hallintoyksikkönä tunnettiin virallisesti nimellä Petserinmaan (viroksi ja setoksi Petserimaa) maakunta, tuli virallisesti osa Viron tasavaltaa.
Petserinmaan maakunnan, jonka pääkaupunki oli tietenkin kauppa- ja luostarikaupunki Petseri, pinta-ala oli 1582 km². Ikivanhojen setojen asuinalueiden lisäksi maakuntaan kuului käytännössä myös lähes täysin venäjänkielisiä osia (itäiset osat maakuntaa). Vuoden 1934 virallisen väestölaskennan mukaan Petserinmaan maakunnassa oli 64 712 asukasta, joista setoja ja muita virolaisia oli vähemmistö eli 32,36%, venäläisiä 65,06% ja latvialaisia 2,29%.
Puhtaasti venäjänkielisten alueiden liittämistä Viroon perusteltiin voitokkaalla Vapaussodalla, varsinkin puolustuksellisilla syillä (raja tykinampuman päähän), mutta viitattiin myös siihen, että aikaisemmin todistettavasti setojen asuinalue oli ollut laajempi ja venäläistyminen oli tietyillä alueilla ollut voimakasta. Ja historioitsijat ja kielitieteilijäthän pystyivät jo silloin osoittamaan, että itäslaavilainen asutus oli noilla alueilla entistä Venäjän valtakuntaa verraten myöhäistä ja suomalais-ugrilainen/itämerensuomalainen asutus paljon vanhempaa. Samoja perusteita kaivetaan yhä esiin, kun perustellaan sitä, että Viron raja Venäjän suuntaan pitäisi saada takaisin Tarton rauhan mukaiselle linjalle. Mitään muuta virallista sopimustahan Virolla ja Venäjällä rajasta ei vieläkään ole kuin tuo 2.2.1920 solmittu Tarton rauha. Tosin käytännössähän raja on jo pitkään ollut ihan muualla…
15.8.1944 Viron SNT ”luovutti” n. 75% entisestä Petserinmaan maakunnasta Venäjän SNT:lle, Viron osaksi jäi vain nykyinen Setomaan kunnan alue. Virolaiset ja setot olivat alkaneet muuttaa meneteyiltä alueilta muualle Viroon jo sodan aikana. Neuvostoliiton aikana ei kahden neuvostotasavallan välisellä rajalla ollut suurta merkitystä, mutta opiskelun, työpaikkojen ja avioliittojen solmimisen takia ja johdosta Venäjän puoleinen Setomaan alue pikkuhiljaa lähes kokonaan tyhjeni setoista, toisin kesäisin ja kirkollisina juhlapäivinä käytiin entisillä asuinpaikoilla ja sukuhaudoilla.
Setomaalla voidaan siis käytännössä tarkoittaa kolmea eri asiaa:
1. Entistä Petserinmaan maakuntaa
2. Nykyistä Setomaa kuntaa
3. Täysin teoreettisesti myös: sitä aluetta entisestä Petserinmaan maakunnasta, missä 1920–1940-luvulla oli setokyliä eli siis Petserinmaan maakuntaa ilman sen täysin venäjänkielisiä osia.
Kuvitus: Petseri(n)maan vaakuna
Talsipühiq 2
Tänään on 7.1. eli Talsipühiq
Tuttu laskutapa, kun verrataan uuden kalenterin ja vanhan kalenterin päivämääriä on lisätä 13 päivää eli 25.12. + 13 = 7.1. Eli toisin sanoen tänään on vanhan kalenterin mukaan joulupäivä. Vaikka Setomaalla joulua ja lähes kaikkia muita kirkkopyhiä nykyään vietetään uuden kalenterin mukaan – vain pääsiäinen ja siihen liittyvät pyhät tekevät poikkeuksen – niin Setomaan kirkoissa vietetään joulua oikeastaan kahteen kertaa, niin tässäkin vuodenvaihteessa. Eilen 6. tammikuuta oli talsipühiq-jumalanpalvelus Värskassa ja sieltä on Harrin kuvakin, tänään samanlainen jumalanpalvelus oli Onibitsan ortodoksikirkossa.
Talsipühiä juhlittiin kolme päivää. Joulun aikaan ennustettiin tulevaisuutta, toki myös vuodenvaihteessakin; sekä yhdelle henkilölle että koko perheelle. Terveyteen liittyvistä tunnettu oli silmien peseminen ”hopeavedellä”: silmienpesuastian pohjalle oli pantu hopearahoista tehty kaulaketju ja muita hopeakoruja.
Joulukuusi on Setomaalla varsin uusi ilmiö. Vanha tapa tuoda jouluksi oljet tupaan hävisi jo aikaisemmin yhdessä maalattioiden katoamisen kanssa.
Vanhempi väki kävi jouluöisin kirkossa. Neuvostoaikana hävisi vanha krõstoslaavittamisen/kristoslaavistamisen tapa, mutta nyt on vanha joulutapa taas otettu uudelleen käyttöön: lapset, erityisesti pojat kulkevat talosta taloon yhdessä kynttilälyhdyn kanssa ilmoittamassa Kristuksen syntymästä.
Suomen joulu-sana on selvästi saatu skandinaaveilta, mutta missä vaiheessa, milloin – se onkin sitten jo hankalampi juttu eikä siihen tänään mennä. Suomen, viron, vatjan ja isurin kielessä tunnetaan joulu, jõulu jne. -sana, samaten saamelaiskielissä, mutta karjalan, vepsän ja jopa ersän kielessä on käytössä toinen sana eli venäjästä saatu, esim. karjalan roštuo ~ roštua ~ roštuva jne. Ja samantapainen sana löytyy vatjastakin.
Mutta kaakkoisvirolaiset ja myös liiviläiset käyttävät ihan eri sanaa. Liiviksi joulu on taļžipivād tai talšpivād.
Ja setot ja võrokeset siis: talsipühiq. Rinnakkaismuoto talvistõpühiq kertoo selvästi, että kyse on talvisista pyhistä eli talvipyhistä. Ja siis monikossa. Kun valitettavasti nykyisin monikon nominatiivin tunnus q tuppaa jostain aivan käsittämättömästä syystä useimmilta unohtumaan, niin sanan hahmottaminen monikolliseksi ei aina kieltä huonommin taitavalle ole niin itsestään selvää. Ja hyvin useinhan ko. sanaan törmää (monikon) partitiivimuodossa: Häid talsipühi! Suomalainen toivottaa tietenkin yksikössä: Hyvää joulua, mutta itse asiassa pohjoisvirolainenkin monikossa: Häid jõule!
Muuten Häid talsipühi –muodon rinnalla näkee myös: Hääd talsipühi!
Ja monikkohan ei ole mitenkään kummallinen, sillä Suomessakin joulua juhlittiin neljä päivää ja ainakin tietyin paikoin Hämeessä – eli minun kotiseudullani – jopa viisi päivää.
Foto: Harri A. Sundell, Värskan kirkko 6.1.2022