Ilmestyi seton kielen oppikirja netissä

Pitkään kaivattu ja odotettu ”Lyhyt johdatus seton kieleen” on vihdoinkin ilmestynyt. Tarton yliopiston viron kielen professori Karl Pajusalun ja parhaana seton kielen taitajana tunnetun tutkija Paul Hagu yhteinen julkaisu on ilmaiseksi ladattavissa Seto instituutin kotisivulta: www.setoinstituut.ee/download/luhikene-seto-keeleopetus

Teos on vironkielinen ja suomen kieltä taitavia mutta huonosti viroa ymmärtäviä seton kielen harrastajia varten voi tammikuun alusta alkaen Setomaa.fi-sivuston kieli-otsikon alta otsikolla Seton kielen oppitunnit osa-osalta, luku-luvulta tutustua julkaisuun Tapio Mäkeläisen suomentamana ja kommentoimana.

Aikaisemmatkin seton kielen oppitunnit toki säilyvät, mutta nyt seton kielen kielioppi ja kielen eri osa-alueet käydään nyt läpi perusteellisesti sana- ja lause-esimerkein.

Kadinits

[Üts’ syna]

Tämän viikon sana liittyy taas ortodoksiseen uskoon. Luterilaisena muistan hyvin kuinka minua alussa kovasti hämmästytti suitsukeastian heiluttelu ortodoksisen jumalanpalveluksen aikana. Nyt kun viimeisen 30 vuoden aikana olen ehdottomasti useammin sattunut ottamaan osaa ortodoksisista kuin luterilaisista kirkonmenoista on tuo kadinits, kuten sitä setot kutsuvat, tullut varsin tutuksi.

Suitsuttaminen on vanha perinne, joka perustuu siihen, että Jumala Vanhassa Testamentissa  on määrännyt sitä käytettäväksi Häntä palveltaessa. Suitsuttaminen kuuluu ortodoksisessa kirkossa osana jumalanpalvelukseen, mm. liturgiassa, vigiliassa,  vedenpyhityksessä ja hautauspalveluksessa. Suitsuttamisia tapahtuu jumalanpalveluksen aikana useita.

Seton kielessä tunnetaan suitsukeastian merkityksessä sekä kadinits että kadila. Suomen ortodoksit käyttävät sanaa kadilo. Kaikki kolme samantapaista sanaa ovat selvästi itäslaavilaista alkuperää, sillä esimerkiksi kirkkoslaavista, ukrainasta ja venäjästä löytyy samanlainen sana samassa merkityksessä: кадило/кадил.

Kysyin tunnetulta seton kielen taitajalta ja mm. suuren seton kielen sanakirjan toimituskuntaan kuuluvalta Paul Hagulta, kumpi sanamuoto on parempi ja hän suositteli sanaa kadinits.

Foto: Harri A. Sundell

Kutja

[Üts’ syna]

Sana nro 26 liittyy hautajaisiin ja vainajien kunnioittamiseen ja muisteluun, mikä ortodoksisilla setoilla on yhä vielä vuonna 2020-kin paljon vahvempaa ja tärkeämpää kuin luterilaisilla.

Sana kutja merkitys on uuden Seto eripäraste sõnade sõnaraamat -sanakirjan mukaan ”tavanditoit matustel ja surnute mälestamisel” eli perinneruoka hautajaisissa ja kuolleiden muistelijaisissa. Kutja on makea, makeus tulee joko hunajasta tai sokerista. Pääraaka-aine on jyvät (vehnä), riisi tai yleisimmin kuivattu herne. Myös rusinoita, pähkinöitä jne. käytettiin. Eli siis hunajalla makeutetut keitetyt herneet, joita syödään lusikalla lasista – tällainen taitaa olla perinteisin kutja setoilla. Tai oli, sillä kutjan tekeminen ja syönti on osa katoavaa perinnettä.

Kutjaa syötiin hautajaisissa, 40 päivän kuluttua kuolemasta,  vainajaa muistellessa kuoleman vuosipäivinä ja muutenkin kun perheen ja suvun vainajia muisteltiin muistoaterioilla haudoilla. Kutjaa ei syöty syömällä, vaan hieman maisteltiin samalla lusikalla lasista ja lasin reunalla saattoi palaa tuohus, kuten valokuvasta näkyy. Ennen vanhaan sokeri vietiin kirkkoon, missä se oli 40 päivää, ja mitä sitten käytettiin kutjan valmistamiseen 40 päivän muistelujuhlia varten.

Kutja-sanan alkuperä on varsin selvä: venäläiset valmistavat yhä mm. jouluksi kутья-ruokaa: riisi-rusina + mahdollisesti pähkinä -jälkiruokaa, jota makeutetaan usein hunajalla. Venäläisten jälkiruoasta on siis kehittynyt setojen hautajaisruoka, tosin Virosta on runsaasti tietoja myös venäläisten aikaisemmin käyttämästä kутья-hautajais- ja muisteluruoasta.

Foto: muis.ee; Värska Talumuuseum

Kibot

[Üts’ syna]

Sanastoni sana nro 25 liittyy taas ortodoksiseen uskoon. Kibot (N): kiboda (G): kibodat (P) tai rinnakkaismuoto kivot: kivoda: kivodat tarkoittaa nimittäin meille luterilaisille outoa, mutta ortodokseille aikoinaan joka kodista tuttua esinettä, sanan merkitys on nimittäin ikonikaappi tai ikonihylly. Sisällä ikonikaapissa tai ikonihyllyn päällä säilytettiin kodin ikoneja.

Kibot sijaitsi ja sijaitsee tietenkin huoneen pyhimmässä ja tärkeimmässä kulmauksessa, vrt. sanaston sana pühäsenulk. Kibotin päällä ja sivustoilla ympärillä riippui/riippuu yleensä  pühaserätt´. Ikonikaapit saattoivat olla kauniisti tehtyjä ja koristeltuja, mutta osa kaapeista ja ikonihyllyistä on hyvin yksinkertaisia ja pelkistettyjä.

Sana on tietenkin saatu venäjästä, vrt. ven. кивот.

Kuvia kibot-kaapeista ja hyllyistä löytyy esimerkiksi Viron museoiden muis.ee-palvelun kautta, mistä tämänkertainen kuvakin löytyy. Ja samassa kuvassa näkyy muuten jo yksi tulevistakin esineistä eli sanoista.

Foto: Saatse Seto Muuseum (www.muis.ee)

Terveellinen tattari

Suomalaisille vähän tunnettu tattari ei ole varsinaisesti viljakasvi, mutta sitä voi käyttää monipuolisesti korvaamaan esimerkiksi tuntemiamme ohraa, riisiä ja vehnää. Tattari on etäistä sukua muun muassa raparperille.

Tattaria myydään jauhona ja siitä tehdään blinejä eli hiivalla kohotetusta taikinasta paistettuja ohukaisia. Lisäksi kaupoissa on tattarisuurimoita ja -hiutaleita. Suurimot eli viroksi yksinkertaisesti tatar on useimmiten kuumakäsiteltyä säilivyyden takia ja ovat siksi ruskeita. Virolaisissa kaupoissa on tullut myyntiin myös mahe toortatratang eli tuore luomutattarisuurimo. Sitä ei ole kuumakäsitelty ja sitä voi vaikka idättää. Keitettynä se on vaaleaa.

Kaiken lisäksi tattari on gluteeniton. Se estää myös kolesterolin imeytymistä elimistöön eli tattari on varsinainen terveyskasvi.

Nyt, kun olemme tutustuneet tattariin, niin otamme setokeittiöstä helpon reseptin eli Sõmmõr tatrapudõr siiniga eli (Irtonainen) tattaripuuro sienien kera. Ohjetta voi soveltaa sen mukaan, minkälaisia sieniä on saatavilla.

300 grammaa tuoreita tatteja keitetään suolalla maustetussa vedessä, paloitellaan pieniksi ja paistetaan voissa tai öljyssä.
200 g tattarisuurimoita keitetään sienien keitinvedessä (tai kasvisliemessä) kypsäksi ja lisätään 1–2 pieneksi silputtua sekä paistettua sipulia.
Seos laitetaan uunivuokaan ja keskelle tehdään syvennys, johon kaadetaan paistetut sienet. Niiden päälle levitetään hapankermaa (hapukoor) ja juustoraastetta. Vuoka laitetaan uuniin ja annetaan olla niin kauan, että pinta ruskistuu.

Pikaruokaa tattarista saa, kun paistaa pannulla ensin sipulia ja pekonisuikaleita. Sen jälkeen lisätään keitetty tattari ja maustetaan ”tatratto” mielen mukaan. Hapankerma sopii hyvin tähänkin ruokaan.

Kuvassa on luomutattaria.


Ussaid

[Üts’ syna]

Kyseessä on sekä setojen että võrokesten käyttämä yhdyssana. Sanan alkupuoli on sana ovi eli uksi: nom. uss´, gen. ussõ, part. ust ja jälkiosa taasen sana aid:aia:aida eli ”piha, tarha, puutarha”.

Kaakkois-Virossa ussaid tarkoittaa asuinrakennuksen ulko-oven edessä olevaa osaa piha-alueesta, ns. puhdasta pihaa, minne kotieläimet koiria ja kissoja lukuun ottamatta eivät päässeet. Setojen talohan oli englantilaisittain ilmaistuna My home is my castle eli rakennukset sekä portti ja ympärysaita muodostivat käytännössä usein (ainakin melkein) umpinaisen rakennelman, mutta niin, että haisevat lehmien, lammasten, vuohien, sikojen ja hevosten navetat-tallit-sikolätit sekä paloalttiit savusaunat-riihet-pajat jäivät hieman kauemmaksi asuinrakennuksesta ja erilaisista aitoista.

Oven etinen piha-alue säilyi näin puhtaampana, siellä oli vähemmän kärpäsiä ja paarmoja ihmisiä kiusaamassa ja sinne voitiin rauhassa istuttaa kukkia ja koristekasveja pelkäämättä, että kotieläimet kävivät niitä syömässä.

Juuri em. tapaan on rakennukset sijoiteltu myös Värskan ulkomuseossa, kuten kuvakin kertoo.

Foto: Harri A. Sundell

Väreht´

[Üts´ syna]

Tämän viikon sana on väreht´ ”portti”. Usein portti on kaksipuolinen, joten monikollistakin muotoa käytetään usein: värteq tai värräq (vähräq, värjäq). Toinen yksiköllinen muoto on värräi, mutta se taitaa olla enemmän käytössä võron kielellä, setot tuntuvat suosivan muotoa väreht´.

Setojen taloissa rakennukset sijoiteltiin perinteisesti niin, että muodostui aivan kuin linnoitusmainen umpipiha niin että rakennukset, portti ja korkeahkot aidat ympäröivät pihaa joka puolelta. Portteja oli vierekkäin kaksi: kapea pikkuportti ihmisten kulkemista varten ja suuri leveä 2-osainen portti hevosia ja kärryjä varten. Jalkaportin korkeus oli 130–160 cm ja leveys 90-100 cm. Suuren ajoportin korkeus oli yleensä hieman yli 200 cm ja leveys 250–280 cm. Monesti portit olivat kauniin koristeellisia, kaunistettu esim. vuorilaudoin tai maalaten. Portin päällä oli aina pieni katto.

Portit tehtiin Setomaalla yleensä puusta, mutta niillä seuduilla, joista löytyi kalkkikiveä – esim. Irboska ja Myla/Mõla – porttipielet ja ympärysmuurit tehtiin kivestä.

Ilahduttavalla tavalla on Setomaalla parin viime vuosikymmenen aikana voinut havaita, että vanhoja kauniita portteja on kunnostettu ja uusia perinteen mukaisia portteja on rakennettu.

Fotot: Harri A. Sundell:        

Rikka Ivvanin talon koristeellinen portti                                              

Värskan ulkomuseon värikkäästi koristeltu uusvanha portti

Sõlg

[Üts´ syna]

Tämän viikon sana on ihan viron kirjakieltä(kin), mutta merkitys Setomaalla on hieman toinen kuin muualla Virossa. Voidaan toki täsmentää: seto sõlg tai Setomaallakin: suur´ sõlg.

Ennen vanhaan suuren setojen soljen ja tyttölapsen suhde alkoi jo syntymästä: tyttövauvan napanuora leikattiin poikki soljella, poikalapsen kirveellä. Pikkulapsi sai kaulaansa ketjun ja siihen ristin. Noin 5-vuotiaaseen saakka pikkutytön ketju ja sen risti olivat kyllä kaulassa, mutta piilossa muiden näkyviltä. Jos ei ollut rahaa hopeaketjuihin, niin entisinä aikoina voitiin ketju tehdä myös omenan siemenistä.

Noin 10-vuotiaaksi tyttö kantoi yhtä tai kahta-kolmea ohutta hopeaketjua. Noin 14-vuotiaaksi mennessä oli ketjuihin tullut jo lisäksi roikkuvia pieniä koristeita. 14–17-vuotiaana koruja tuli vielä lisää ja mitä lähempänä morsiusikää neitonen oli, sitä enemmän ketjuja tuli ja sitä enemmän niissä roikkui kaikenlaisia kävellessä ja tanssiessa kiliseviä ja heliseviä ripatseja. Perinteisen sanonnan mukaan setonaisen kuulee ennen kuin näkee!

Suuren setojen soljen nainen sai osana omaa hääseremoniaansa. Solkea sai kantaa vain naimisissa oleva nainen, muttei aina, esimerkiksi kirkkoon ei saanut soljen kanssa mennä. Aikaisemmin oltiin myös hyvin tarkkoja sen suhteen, etteivät isoäidit käyttäneet suuria solkia. Eli kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi, soljen käyttö jäi. Kuten jokainen Setomaalla liikkunut ja juhlatamineissa setoja nähnyt tietää, ei tämä tapa enää ole kunniassaan, vaan mummoikäisillä naisilla näkee usein suuria rintasolkia. Perinteet tietenkin muuttuvat ajan myötä, mutta toisinaan kyllä kuulee myös kommentteja, että vanhoja tapoja ja pukeutumissääntöjä pitäisi noudattaa.

Entisinä aikoina suuri hopeasolki saattoi siis hyvin kulkea perintönä isoäidiltä tyttärentyttärelle, sillä solkea ei haudattu vainajan kanssa kalmistomaalle. Soljen lahjoittaja oli usein myös sulhanen tai siis jo tuore aviomies. Vanhojen uskomusten mukaan toispuolisessa maailmassa elettiin suunnilleen samaan tapaan kuin täälläkin, solmittiin jopa avioliittoja. Mutta koska lapsia siellä ei synny – näin uskottiin – niin fertiilissä iässä olevan naisen tunnus, suuri hopeasolki, ei kuulunut haudantakaiseen elämään eikä solkea kuin aivan poikkeustapauksissa ja perinteitä siis rikkoen pantu mukaan hautaan.

Entisinä aikoina setojen suuret hopeasoljet – sillä hopeaa ne ovat – valmistivat tietyt pihkovalaiset hopeasepät, mutta nykyisin tilanne on toinen. Solkia on kadonnut, niitä on myyty ja tyttäriä on usein enemmän kuin yksi, joten 2000-luvun alussa oltiin tilanteessa, että soljista oli huutava pula. Kuvataiteilija ja tunnettu setoaktivisti Evar Riitsaar opiskeli silloin hopeasepäksi ja nykyisin monien nuorten aviovaimojen juhlapuvun koristeena nähdään hopeaseppä ja korutaiteilija Evar Riitsaaren tekemä kaunis solki.

Soljen pinta on perinteisesti ollut koristeltu erilaisin koristekuvion – mutta se taitaa olla jo toisen sanan tarina. Niin ja arvatkaapas, mitä solki painaa!?

Foto: Harri A. Sundell: Muusikko ja radiotoimittaja Evelin Leima juhlapuvussa

Nätäl´

[Üts´ syna]

3.–­9. lokakuuta vietetään Setomaalla ja koko Virossa Seton kulttuuriviikkoa eli seton kielellä Seto kultuuri nätäl´.

Tämän viikon sana nätäl´ on selvästi lainasana. Viron kirjakielessä, monissa muissakin itämerensuomalaisia kielissä (ei tosin suomen kirjakielessä) ja esimerkiksi latvian kielessä on samantapainen sana, joiden kaikkien lähteenä on muinaisvenäjän nedělja, jonka merkityskin on sama eli “viikko“.

Pinei sanasto:

nätäl´– viikko

iispäiv – maanantai

tõ(õ)sõpäiv – tiistai

kolmapäiv – keskiviikko

nel(l)äpäiv – torstai

riide, riidi – perjantai

puul´päiv, puul´pühä – lauantai

pühäpäiv – sunnuntai

Kaakkoisvirolaisilla ilmaistaan siis viikon ensimmäiset päivät järjestysluvuilla “ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs päivä“; riidi, riide vastaa pohjoisviron reede-sanaa ja ne kaikki kolme ovat lainaa joko alasaksasta tai vanhasta ruotsin kielestä. Toisin kuin pohjoisvirolaisialla on setoilla ja võrokesilla lauantain vastineena oma sana “puolipäivä“ tai “puolipyhä“ eli se oli kyllä työpäivä, mutta vain puolittain. Sunnuntai on selvästi “pyhä päivä“.

Seto Mihklipäiv Viron ulkomuseossa 3.10.

KALAA, SIPULIA JA SETOKULTTUURIA!

Viron ulkomuseossa Rocca al Maressa Tallinnassa järjestetään lauantaina 3.10. kaksi mielenkiintoista tapahtumaa: setojen Mihklipäivän juhla ja samaan aikaan juhlitaan museossa myös vanhauskoisten Peipsiveeren Sipuli- ja kalapäivä -tapahtumaa. Ja Peipsiveeren vanhauskoisten ja setojen pihapiirihän ovat vierekkäin museossa. Eli lauantaina sinne!

Näin ulkomuseo kertoo tapahtumasta etukäteen viron kielellä (suomeksi raportti kuvien kera sunnuntaina):

Laupäeval, 3. oktoobril peetakse Eesti Vabaõhumuuseumis koos Piiriveere sibula ja kala päevaga Seto mihklipäeva. Seto talu ja vene vanausuliste kalurimaja vahelisel platsil on võimalik osa saada mihklipäeva palvusest ja ehedast seto kirmaskist – kuulata saab leelot ja pillimängu, maitsta oinaruuga, proovida rahvusjooki ehk hans`at. Laadalt saab igaüks midagi talveks oma keldrisse või külmkappi soetada.Seto mihklipäeva kombestikku avab meile peavarahoidja Elvi Nassar. 🔸 Mihklipäevaga lõppes sügisene põllutöö ja loomade karjatamine. Kõik välitööd pidi tehtud saama, et saaks rahus hinge tõmmata. Rehepeksugagi tuli valmis jõuda, sest vastasel juhul oli järgneval aastal karta viljaikaldust või koguni rehehoone põlemist. Õigeusu kombe kohaselt paastuti enne suuremaid pühi. Mihklipaastus, mis kestis nädal aega, söödi köögivilju ja kala, palju tarvitati toiduõli, kuna kõik piima- ja lihasaadused olid keelatud. 🔸 SETOD TÄHISTASID MIHKLIPÄEVA LAUSA KAHEL PÄEVAL: 12. oktoobril maamihklipäeva, 14. oktoobril vene mihklipäeva. Lisaks pühitseti Setomaal 21. oktoobril ka mihalapäivä, mis oli pühade peainglite Miikaeli, Gabrieli ja Rafaeli mälestuspäev. 🔸 Karja- ja viljaõnne tagamiseks peeti mihklipäeval külakabelites (tsässonates) palvusi. Mihklipäeva hommikul palvetati ka kodus: kogu pere laskus kolm korda põlvili palves, et kõigevägevam aitaks üle elada külma talve ja pika kevade. Mõnel pool kutsuti tallu preester (papp), kes ikooniga ümber rukkipõllu ja karja käies ning ristivett pritsides vilja ja loomi õnnistas. Tänuks anti papile oina kaelaliha ja odrakaraskit. 🔸 Maamihklipäeva peeti pühaks – ei peetud soovitavaks õues töötamist, keelatud oli metsaminek. Mitmes Setomaa külas peeti kirmaseid, sõideti sugulastele külla, võeti ka ise külalisi vastu. Petseris peeti kirikupüha, toimus ka suur mihklilaat. 🔸 Mihklipäevaks tapeti oinas/lammas, millest keedeti suppi (oinaruuga), looma saba söödeti karjasele. Karjaõnne tagamiseks viidi kirikute juurde kogunenud santidele-palvetajatele lambapäid. Kodudes küpsetati pirukaid ja odrakaraskit, pruuliti õlut. Pidutseti koos sugulastega paar-kolm päeva, vene mihklipäeval hakati koju minema. Juhtus sedagi, et vahepeal oli lumi maha sadanud ning vankril kojusõit kulges üsna vaevaliselt.🔸 Mihklinädal oli kalg (kõva) nädal, mistõttu püüti kapsad hakkida ja hapnema panna nädal enne või pärast seda aega. Selleks, et loomasöödast puudust ei tuleks, pandi mihkliööl heinte peale luud, reha ja koot. Viimane oli mõeldud varga või vanakuradi nuhtlemiseks. Mihklipäeva ilm ennustas järgnevat talve- ja kevade ilma: olid puulehed langenud, oli oodata kena kevadet, kui mitte, oli karta külma jüripäeva; hilised maasikaõied tähendasid viljakahju, õied õunapuul aga mõne pereliikme surma.

Foto: Eesti Vabaõhumuuseum