Seto pits´

[Üts’ syna]

Näin uuden vuoden aluksi voi ottaa riskejä, mutta toivottavasti tämän viikon sanani (itse asiassa kaksi eri sanaa) mene täysin pieleen, sillä kyse on asioista, joita en todellakaan tunne tarpeeksi. Mutta kyse on setokulttuurin niin keskeisestä osasta, ettei sitä voi jättää käsittelemättä. Eli kyseessä ovat naisten käsityöt.

Wikipedian artikkelin ensimmäinen lause: Rauman pitsi tai raumanpitsi on Raumalla perinteisesti nyplättävä pitsityyppi.” Raumalla olen käynyt ja raumanpitsiä olen nähnyt, olenpa vierestä katsonut sen valmistamistakin. Mutta kun ensimmäistä kertaa joskus 1980-luvun puolivälissä näin setojen pitsejä, niin olin kyllä hyvin hämmästynyt: onko tämä pitsiä laisinkaan?!

Seto pits´ on virkattua.

Seto pits´ on värillistä, käytetään hyvin vahvoja, voimakkaita värejä, tärkeimmät värit ovat punainen ja valkoinen, mutta sininen, musta, vihreä jne. ovat myös usein käytössä.

 Seto pits´ tehdään hienosta villalangasta.

Seto pits´ on kaksipuolista eli lopputuloksen pitää olla sellainen, että sitä voi ihailla samalla tavalla kummaltakin puolelta.

Seto pits´ on ainutlaatuista, samanlaista, samalla tavalla tehtyä pitsiä ei ole missään muualla Euroopassa – näin ainakin setot itse väittävät eikä minulla ole tarvetta osoittaa, että he ovat väärässä.

Perinteisen käsityön arvostus on Setomaallakin kovassa nousussa ja suuri ansio siitä kuuluu Seto Käsitüü Kogolle. Järjestetään näyttelyitä, kursseja, työpajoja, kilpailuita jne.

Foto: Tämänkertaiset kuvat värillisestä setopitsistä ovat Seto Käsitüü Kogon järjestemästä vuoden 2020 pitsikilpailusta. Facebookin kautta on suuri yleisö voinut valita mielestään parhaat, hienoimmat pitsit. Eivätkä äänestäjät siis tienneet, ketkä olivat tekijöitä. Eli minäkään en tiedä, kuka on tekijä, kuka on kuvien ottaja ja kuka voitti – mutta upeita pitsit ovat, se on varmaa!

Tsibihärbläne

[Üts’ syna]

Uuden vuoden ensimmäinen sana on mielestäni hyvin kaunis ja kaunis on mielestäni myös sanan kohde. Västäräkkiä merkitsevä sana on setoksi tsibihärbläne tai tsibihämbläne tai tsibihändläne tai tsibihälläne tai tsibihäniläne ja ilmeisesti ainakin võrokesilla myös tsibihämäläne. Rakkaalla lapsella on siis monta nimeä, mutta todellisuudessa myös Suomessa on kansa kutsunut useita lintuja monilla eri nimillä, ainakin eri puolilla Suomea.

On pakko sanoa, että sanan eri versioita huomioni kiintyi muotoon tsibihämäläne. Ja Võro-eesti synaraamat eli sanakirjan selailu toi itselleni aikamoisen yllätyksen, sillä samaisen sanakirjan mukaan võron-seton kielessä esiintyy sana hämäläne ja sen merkitys on viroksi häbelik, saamatu inimene eli ”ujo, saamaton ihminen”. Eli siis tällaisinako kaakkoisvirolaiset ovat nähneet hämäläiset? Hämeessä syntyneenä ja puoliksi hämäläisenä asia kyllä suoraan sanoen tuntui kiinnostavalta. Ja hitaina, saamattomina ihmisinä ainakin vitseissä ja ilmeisesti vähän muutenkin muut suomalaiset meitä hämäläisiä pitävät, mutta että myös setotkin…

Myös pelkkä häniläne merkitsee kaakkoisvirolaisille västäräkkiä ja ehkä vähän laajemminkin, sillä vokaalisoinnuttomassa viron kirjakielisessä muodossa hänilane- tai myös lambahänilane-sana merkitsee nykyisin virallisesti valko-mustan ”tavallisen” västäräkin lähisukulaista keltavästäräkkiä.

Mutta entäs yhdyssanan alkuosa tsibi? Tsibi tai tsibe merkitsee pientä, hyvin pientä asiaa tai esinettä. Ja ilmeisesti tästä merkityksestä johtuen tsibi-alkuisia uusia tekemällä tehtyjä yhdyssanoja modernin maailman ilmiöistä löytyy useitakin, esim.

tsibiputin – alkeishiukkanen

tsibipuutri – pöytätiekone

tsibitsyyr´ – disketti

tsibimakk´ – CD-soitin, DVD-soitin

Vaikka luontosanasto kiinnostaakin minua ja varmaan kanttarellin ja västäräkin ohella joku muukin luonnonilmiöitä kuvaava sana tulee vielä käsittelyyn, niin on pakko myöntää, että ensikoskeukseni tsibihärbläne-sanaan ei johtunut kiinnostuksestani Setomaan luontoon, vaan kyse oli ihan puhtaasti kulttuurista. Nimittäin kuulin sanan ensimmäisen kerran monikollisena eli muodossa Tsibihärbläseq joskus 1990- ja 2000-luvun taitteessa. Kyseessä on  nimittäin Obinitsan lasten-nuorten kuoro, joka on perustettu jo 1986. Ennen Tsibihärbläseq-nimeä virallisesti ensin Obinitsa laste leelokoor ja sitten Pääsläseq. 2000-luvun alussa kuoro toimi ja esiintyi aktiivisesti ja minäkin olin heitä usein kuuntelemassa, joten otin tietenkin selvää, mitä ryhmän erikoinen nimi tarkoittaa.

Talsipühiq

[Üts’ syna]

Tämän vuoden 32. ja samalla viimeinen sana on talsipühiq.

Suomen joulu-sana on selvästi saatu skandinaaveilta, mutta missä vaiheessa, milloin – se onkin sitten jo hankalampi juttu eikä siihen tänään mennä. Suomen, viron, vatjan ja isurin kielessä tunnetaan joulu, jõulu jne. -sana, samaten saamelaiskielissä, mutta karjalan, vepsän ja jopa ersän kielessä on käytössä toinen sana eli venäjästä saatu, esim. karjalan roštuo ~ roštua ~ roštuva jne. Ja samantapainen sana löytyy vatjastakin.

Mutta kaakkoisvirolaiset ja myös liiviläiset käyttävät ihan eri sanaa. Liiviksi joulu on taļžipivād tai talšpivād.

Ja setot ja võrokeset siis: talsipühiq. Rinnakkaismuoto talvistõpühiq kertoo selvästi, että kyse on talvisista pyhistä eli talvipyhistä. Ja siis monikossa. Kun valitettavasti nykyisin monikon nominatiivin tunnus q tuppaa jostain aivan käsittämättömästä syystä useimmilta unohtumaan, niin sanan hahmottaminen monikolliseksi ei aina kieltä huonommin taitavalle ole niin itsestään selvää. Ja hyvin useinhan ko. sanaan törmää (monikon) partitiivimuodossa: Häid talsipühi! Suomalainen toivottaa tietenkin yksikössä: Hyvää joulua, mutta itse asiassa pohjoisvirolainenkin monikossa: Häid jõule!

Muuten Häid talsipühi –muodon rinnalla näkee myös: Hääd talsipühi!

Ja monikkohan ei ole mitenkään kummallinen, sillä Suomessakin aikoinaan joulua juhlittiin viisi päivää. Eli tämä juttuhan kirjoitettiin ihan tarkoituksella viidentenä joulupyhänä!

Foto: Harri A. Sundell: Joulutunnelmaa Värskan Tsäimajan terassilta.

Krystoslaavitaja

[Üts’ syna]

Hämeessä Urjalassa kasvaneena Oulussa säilynyt tiernapoika-perinne on minulle lähinnä televisiosta tuttu, kerran pikkujouluaikaan olen Helsingissä ravintolassa nähnyt kyllä aidon tiernapoikien esityksen. Joulukauden päättävänä Nuutin päivänä olen sen sijaan siskojeni ja naapuriston lapsien kanssa kyllä kulkenut lapsena nuuttipukuksi pukeutuneena talosta taloon.

Setomaalla ei ole tiernapoikia eikä nuuttipukkeja, mutta joulun aikaa on sielläkin kuljettu talosta taloon. Ja pieni linkki tiernapoikiinkin tuntuu löytyvän!

Setomaalla lapset, yleensä pojat, toisinaan vanhemmatkin miehet kulkivat jouluyönä tai jouluaamuna talosta taloon kuuluttamassa Jeesus-lapsen syntymää. Tällainen henkilö tunnettiin nimellä krystoslaavitaja, krõstoslaavitaja, kristoslaavitaja jne. Suomalaisten ”kollegoidensa” tapaan krystoslaavitajat eivät naamioituneet tai pukeutuneet roolihahmojen pukuihin, mutta tietynlainen samankaltaisuus tiernapoikiin kuitenkin löytyy, sillä tiernapoikien Mänkin tapaan oli krystoslaavitajillakin mukana Betlehemin tähteen viittaava paperista tehty kynttilälyhty tai jopa tähdenmuotoinen lyhty, kuten arkistokuvasta näkyy. Laulamalla joko ulkona ikkunan takana tai sisällä pirtissä kerrottiin Kristuksen syntymästä.

Jo nimi krystoslaavitaja viittaa selvästi Venäjän suuntaan ja kyse on tietenkin ortodoksiseen uskoon liittyvästä tavasta. Jopa suuri osa lauluista, joita krystoslaavitajat lauloivat olivat venäjänkielisiä.

Kaunis tapa on jo vuosikymmeniä ollut täysin häviämässä, mutta sitä on 2010-luvulla ryhdytty herättelemään henkiin mm. Viron ulkomuseon toimesta. Ulkomuseossa Rocca al Maressa on viimevuosina ollut setojen ja vanhauskoisten joulutapahtumia, joiden osana on ollut sekä opastatusta perinteeseen että konkreettista krystoslaavitamista. Ja juhlittu on tietenkin vanhan kalenterin mukaan eli tammikuun alussa.

Seuraavan kerran krystoslaavitamis-perinteeseen ja esitettäviin lauluihin voi perehtyä Viron ulkomuseon setotalossa 10.1.2021 klo 11-15.

Foto: Eesti Rahva Muuseumi fotokogu; sekä Ülo Tedren artikkelissa Eesti maskeerimistavad: Eesti jõuluaja sanditajad

Lautsipetäi

[Üts’ syna]

Jo kutja-sanan yhteydessä totesin, että setoilla ovat hautajaiset ja vainajien kunnioittamiseen ja muisteluun liittyvät tavat paljon vahvempia ja osittain myös paljon vanhempia kuin meillä luterilaisilla suomalaisilla. Suomen ortodoksien hautajaistapoja en niin hyvin tunnekaan…

Värskan ja Verhuulitsan kylän rajalla seisoo Setomaan tunnetuin lautsipetäi. Yhdyssanan jälkiosan suomalainen tunnistaa petäjä-sanamme vastineeksi, yhdeksi kolmesta suomen kielen mäntyä merkitseväksi sanaksi. Mänty-sanamme vastine on viron kirjakielen sana mänd, mutta kaakossa käytetään siis sanaa petäi: pedäjä: pedäjät.

Yhdyssanan ensimmäinen osa lautsi merkitsee kevyttä muutamasta laudasta rakennettua suorakaiteen muotoista alustaa, jonka päälle vainaja arkussa asetetaan sen jälkeen kun hänet on pesty ja puettu. Setomaalla aluksi vainaja sijoitettiin penkin päälle asetutulle lautsille niin, että pää oli ikonikaapin eli pühäsenulkin suuntaan. Jos hautajaisia ei voitu järjestää heti, niin lautsin, jonka päälle oli ensin laitettu olkia ja lakanoita ja sitten vainaja arkussa, alle laitettiin hiekkaa, kiviä jne. jotta vainaja säilyi hyvässä kunnossa hautajaisiin saakka.

Hautajaissaattueessa, joka lähti liikkeelle aikaisin aamulla, vainajaa kannettiin lautsin päällä kotikylän rajalle saakka. Kulkueen edessä kannettiin ristiä, joka hautajaisten yhdessä pystytettiin poisnukkuneen haudalle. Kylän rajalla pysähdyttiin, vainaja arkussaan nostettiin lautsin päältä rekeen tai rattaille, mutta kantoraamimainen lautsi nostettiin pystyyn kylänrajalla tien vierellä seisovan puun tai joskus kiven varaan vähitellen lahoamaan. Joissakin kylissä se poltettiin. Tällaista pyhänäkin pidettyä puuta on sitten puulajista riippuen kutsuttu nimellä lautsipetäi, lautsikatai tai lautsikõiv. Täältä kylän rajalta osa seurueesta jatkoi kirkkoon ja hautausmaalle, osa palasi kotiin.

Foto: Harri A. Sundell: Verhuulitsan lautsipetäi.

Tsäposkaq

[Üts’ syna]

Kun olen viime viikkoina pohtinut, mitä sanoja seuraavaksi ”sanastooni” valitsisin, olen entistä useammin ryhtynyt pohtimaan ihmisten, erityisesti naisten pukeutumista ja samalla myös naisten koruja. Eli useampiakin koruja ja vaatekappaleita on seuraavina viikkoina tulossa, toki vähän muutakin.

tsäposka tai ts´aposka tai vielä useammin monikollisena tsäposkaq tai ts´aposkaq tarkoittaa setonaisten käyttämiä melko pitkiä hopeisia kaulaketjuja. Yleensä ketjuissa on vanhoja kolikoita, perinteisesti vanhoja venäläisiä pikkukolikoita. Usein ketjuissa on mukana myös muutamia hopeisia pikkusydämiä, ristejä, helmiä jne. Usein ketjuja on kaulassa useita tai ne ovat ns. tuplaketjuja, kuten artikkelikuvassa.

Jo sõlg-sanan artikkelissa kerroin sanonnasta, jonka mukaan setonaisen lähestymisen kuulee ennen kuin näkee. Nämä kuulohavainnot tulevatkin pääosin naisen kaulassa roikkuvista heiluvista ja samalla myös kauniisti kilisevistä tsäposkaq-ketjuista.

Seton kielessä on usein variaationa ä ≈ liudennus+a eli kuten esimerkkisanassamme: tsäposkats´aposka. Itse ääntämys on lähes sama eli sanan alussa olevan afrikaatan liudennus vaikuttaa myös hieman seuraavan vokaalin ääntämykseen muuttamalla sen hieman etisemmäksi eli kun a äännetään edempänä suussa, niin se muuttuu enemmän ä:n kaltaiseksi.

Kuten jo sõlg-sanasta kirjottaessani mainitsin, on viimeisinä vuosina perinteisten setokorujen kysyntä kasvanut ja kysyntä on saanut myös ammattilaiset hommiin. Suomessakin opiskellut korutaiteilija Elo Uibokand on ryhtynyt valmistamaan ja myös korjaamaan setojen perinnekoruja. Näytekoru onkin hänen valmistamansa, katso EHE ELO.

Foto: Harri A. Sundell

Uibu ja upin

[Üts’ syna]

Tällä kertaa otetaan ”käsittelyyn” jotain ihan toisentyyppistä ja otetaan kerralla kaksikin eri sanaa, jotka kuitenkin hyvin läheisesti liittyvät toisiinsa.

Suomalaisen olen tottunut ajattelemaan, että omena+puu tarkoittaa omenapuuta, mutta näin ei välttämättä joka kielessä ole asian laita, kuten heti käy ilmi.

Oikeastaan kiinnostukseni lähti alun perin sanasta uibopuu, joka on mielestäni todella kaunis sana. Ensimmäisen kerran sanaan uibopuu törmäsin kirjailija Valev Uibopuun nimessä jo varmaan yli 35 vuotta sitten. Arvostan edelleenkin Valev Uibopuun romaaneja, mutta vasta katsellessani hiljattain Mari Kalkunin upeaa isoäidin omenatarhassa filmattua TV-konserttia ja kuunnellessani hänen Õunaaia albumin kappaletta Kolm ubinat, alkoivat sanat ja niiden merkitykset loksahdella todellakin oikeille paikoilleen.

Võrossa ja setossa omenapuuta merkitsevä sana on uibu tai myös uibo. Eli uibopuu on oikeastaan omenapuu+puu, mutta merkitys on tietenkin omenapuu. Mutta omena-sana onkin yllättäen jotain ihan muuta eli upin. Ja yhdyssana maaupin on vanha perunaa merkitsevä sana.

Suomalainen tietenkin kuvittelisi, kuten jo aluksi kirjoitin, että omenapuu on setoksi omena+puu eli upin+puu, mutta onkin siis ei yhdyssana, vaan yllättäen ihan oma yksinkertainen sanansa eli uibu tai uibo.

Ja samalla tavalla kuin Uibopuu on sukunimi, niin myös Uibo on sukunimi, vrt. esimerkiksi maailman parhaisiin 10-ottelijoihin kuuluva Maicel Uibo. Kaakkoisvirolaisilla setoilla ja võrokesilla on hyvin runsaasti luonnosta (eläimet, linnut, kalat, kasvit jne) otettuja kauniita sukunimiä, joista tulee mieleen myös samantapaiset karjalaiset sukunimet, vrt. esim. Uibopuu, Kõivupuu, Järvelill, Järvelaid, Laaneots, Laanetu, Kikkamägi, Kikas, Hõrn, Vabarna, Piho jne.

Foto: Harri A. Sundell: Uibu ja upin

Kadinits

[Üts’ syna]

Tämän viikon sana liittyy taas ortodoksiseen uskoon. Luterilaisena muistan hyvin kuinka minua alussa kovasti hämmästytti suitsukeastian heiluttelu ortodoksisen jumalanpalveluksen aikana. Nyt kun viimeisen 30 vuoden aikana olen ehdottomasti useammin sattunut ottamaan osaa ortodoksisista kuin luterilaisista kirkonmenoista on tuo kadinits, kuten sitä setot kutsuvat, tullut varsin tutuksi.

Suitsuttaminen on vanha perinne, joka perustuu siihen, että Jumala Vanhassa Testamentissa  on määrännyt sitä käytettäväksi Häntä palveltaessa. Suitsuttaminen kuuluu ortodoksisessa kirkossa osana jumalanpalvelukseen, mm. liturgiassa, vigiliassa,  vedenpyhityksessä ja hautauspalveluksessa. Suitsuttamisia tapahtuu jumalanpalveluksen aikana useita.

Seton kielessä tunnetaan suitsukeastian merkityksessä sekä kadinits että kadila. Suomen ortodoksit käyttävät sanaa kadilo. Kaikki kolme samantapaista sanaa ovat selvästi itäslaavilaista alkuperää, sillä esimerkiksi kirkkoslaavista, ukrainasta ja venäjästä löytyy samanlainen sana samassa merkityksessä: кадило/кадил.

Kysyin tunnetulta seton kielen taitajalta ja mm. suuren seton kielen sanakirjan toimituskuntaan kuuluvalta Paul Hagulta, kumpi sanamuoto on parempi ja hän suositteli sanaa kadinits.

Foto: Harri A. Sundell

Kutja

[Üts’ syna]

Sana nro 26 liittyy hautajaisiin ja vainajien kunnioittamiseen ja muisteluun, mikä ortodoksisilla setoilla on yhä vielä vuonna 2020-kin paljon vahvempaa ja tärkeämpää kuin luterilaisilla.

Sana kutja merkitys on uuden Seto eripäraste sõnade sõnaraamat -sanakirjan mukaan ”tavanditoit matustel ja surnute mälestamisel” eli perinneruoka hautajaisissa ja kuolleiden muistelijaisissa. Kutja on makea, makeus tulee joko hunajasta tai sokerista. Pääraaka-aine on jyvät (vehnä), riisi tai yleisimmin kuivattu herne. Myös rusinoita, pähkinöitä jne. käytettiin. Eli siis hunajalla makeutetut keitetyt herneet, joita syödään lusikalla lasista – tällainen taitaa olla perinteisin kutja setoilla. Tai oli, sillä kutjan tekeminen ja syönti on osa katoavaa perinnettä.

Kutjaa syötiin hautajaisissa, 40 päivän kuluttua kuolemasta,  vainajaa muistellessa kuoleman vuosipäivinä ja muutenkin kun perheen ja suvun vainajia muisteltiin muistoaterioilla haudoilla. Kutjaa ei syöty syömällä, vaan hieman maisteltiin samalla lusikalla lasista ja lasin reunalla saattoi palaa tuohus, kuten valokuvasta näkyy. Ennen vanhaan sokeri vietiin kirkkoon, missä se oli 40 päivää, ja mitä sitten käytettiin kutjan valmistamiseen 40 päivän muistelujuhlia varten.

Kutja-sanan alkuperä on varsin selvä: venäläiset valmistavat yhä mm. jouluksi kутья-ruokaa: riisi-rusina + mahdollisesti pähkinä -jälkiruokaa, jota makeutetaan usein hunajalla. Venäläisten jälkiruoasta on siis kehittynyt setojen hautajaisruoka, tosin Virosta on runsaasti tietoja myös venäläisten aikaisemmin käyttämästä kутья-hautajais- ja muisteluruoasta.

Foto: muis.ee; Värska Talumuuseum

Kibot

[Üts’ syna]

Sanastoni sana nro 25 liittyy taas ortodoksiseen uskoon. Kibot (N): kiboda (G): kibodat (P) tai rinnakkaismuoto kivot: kivoda: kivodat tarkoittaa nimittäin meille luterilaisille outoa, mutta ortodokseille aikoinaan joka kodista tuttua esinettä, sanan merkitys on nimittäin ikonikaappi tai ikonihylly. Sisällä ikonikaapissa tai ikonihyllyn päällä säilytettiin kodin ikoneja.

Kibot sijaitsi ja sijaitsee tietenkin huoneen pyhimmässä ja tärkeimmässä kulmauksessa, vrt. sanaston sana pühäsenulk. Kibotin päällä ja sivustoilla ympärillä riippui/riippuu yleensä  pühaserätt´. Ikonikaapit saattoivat olla kauniisti tehtyjä ja koristeltuja, mutta osa kaapeista ja ikonihyllyistä on hyvin yksinkertaisia ja pelkistettyjä.

Sana on tietenkin saatu venäjästä, vrt. ven. кивот.

Kuvia kibot-kaapeista ja hyllyistä löytyy esimerkiksi Viron museoiden muis.ee-palvelun kautta, mistä tämänkertainen kuvakin löytyy. Ja samassa kuvassa näkyy muuten jo yksi tulevistakin esineistä eli sanoista.

Foto: Saatse Seto Muuseum (www.muis.ee)