Setojen moniääninen lauluperinne eli leelo on yli tuhatvuotisen historiansa takia pääsi vuonna 2009 UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Mutta mikä sitten tekee setojen leelosta ja sen esittämisestä niin ainutlaatuista?
Ensinnäkin tietysti ikä (vrt. edellä). Mutta on muutakin ja sen selittää arvostettu virolainen etnomusikologi Ingrid Rüütel paljon paremmin kuin minä. Eli suora lainaus SKS:n vuonna 2021 julkaisemasta hienosta teoksesta Inkerikot, setot ja vatjalaiset: kansankulttuuri, kieli ja uskomusperinteet.
Ingrid Rüütel: ”Itämerensuomalaisen runolaulun rakenteellinen yhtenäisyys on usein johtanut laululajien musikaaliseen samankaltaisuuteen. Setojen laulukulttuurissa eri laululajit kuitenkin eroavat myös musiikin puolesta. Samanlaista musikaalista monipuolisuutta ei löydy muualta. ( – – – ) Kaksi- tai kolmiääninen kuoro kertaa esilaulajan säkeen. Kuoro yhtyy esilaulajаan säkeen lopputavuilla tai kertosäkeessä ja toistaa tai varioi esilaulajan säkeen. ( – – – ) Kuoron koosta riippumatta ylimmäistä ääntä (killõ) laulaa yksi vahva- ja terävä-ääninen laulaja. Suurin osa kuorosta laulaa perusääntä (torrõ). Lisäksi voi olla vielä alin säestävä ääni (alumine torrõ), joka muodostuu perusäänen heterofonisista poikkeamista.”
Foto: Harri A. Sundell. Kuvassa Mokornulgan leelokuoro esiintymässä vuoden 2018 Setomaan kuningaskunnan päivänä Lüübnitsan kylässä
Vastaa