Savvusann

[Üts´ syna]

Viime viikon seto leelon ohella kaakkoisvirolaisilla on toinenkin kohde – ja aivan syystä tietenkin myös ylpeyden aihe – UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön luettelossa: Vana-Võromaan savusaunaperinne. Marraskuussa 2014 tullut UNESCOn päätös aiheutti suomalaisissa sauna-aktivistien piireissä hämmästystä ja jopa (aiheetonta ja kateutta ilmentävää) närkästystä, mutta Virossa aiheellista tyytyväisyyttä hyvin tehdystä valmistelu- ja lobbaustyöstä.

Vana-Võromaalla ja myös Setomaalla savusanaa merkitsee kaunis yhdyssana: savvusann. sau (nom.): savvu (gen.) on ”savu” ja sann ”sauna”. Eli oikeastaan ”savunsauna”, tunnetaan myös nominatiivi+nominatiivi-muotoinen, mutta harvinaisempi sana sausann.

Vana-Võromaalla taasen tarkoitetaan Kaakkois-Viron noin 4 200 km2:n suuruista aluetta joka virallisesti syntyi 1783, kun tsaaritar Katariina II mahtikäskyllä Venäjän hallinonuudistukseen liittyen muodostettiin aivan uusi maakunta tälle alueelle. Alue jakaantui kahdeksaan vanhaan kihlakuntaan eli suurpitäjään, jotka nykyisin kuuluvat pääosin Võrumaan ja Põlvamaan maakuntiin, mutta pienemmiltä osiltaan myös Valgamaan ja Tartumaan maakuntiin. Setomaan alue on Vana-Võromaan alueen rajanaapuri idän puolella ja ainoa merkittävä ero alueiden välillä on se, että setot ovat perinteisesti olleet uskonnoltaan ortodokseja, kun taas võrokeseq eli võrolaiset aluksi roomalais-katolisia ja uskonpuhdistuksen jälkeen luterilaisia.

Aloite savusaunaperinteen lisäämisestä UNESCOn listalle syntyi vuonna 2009. Mooskassa Vana-Võromaalla elävän savusauna-aktivisti Eda Veerojan mukaan savusaunat ovat yhä tärkeä osa jokapäiväistä võrolaisten elämää: savusaunalla on edelleen samat tehtävät, jotka sillä ovat olleet satoja vuosia. Tietenkin peseydytään, mutta myös kerätään energiaa, hemmottellaan mieltä ja sielua. Savvusann on monitoimitila, joka palvelee ihmistä syntymästä kuolemaan. Tosin nykypäivänä harvoin enää synnytään savusaunassa, mutta luonnollisen kuoleman kokeneen ruumis saatetaan edelleen pestä kaakkoisvirolaisessa savusaunassa. Kaakkois-Viron savusaunoissa myös hoidetaan, lääkitään, tehdään erilaisia parannusriittejä ja muistellaan koko perheen kanssa esivanhempia, korostaa Eda Veeroja.

Savusaunoissa savustetaan edelleenkin sianlihaa sekä omiin tarpeisiin että myyntiin.

Sauna-aktivisti Eda Veeroja korostaa, ettei Vanha Võromaa halua omia itselleen koko savusaunaperinnettä, vaan toivoo, että  UNESCOn päätös nostaa savusaunojen ja savusaunaperinteiden vaalimisen arvoa kaikkialla, missä savusaunoja on vielä jäljellä, Setomaalla, muualla Virossa, Latviassa, Venäjällä ja myös Suomessa.

No suomalaisetkin ovat vihdoinkin heränneet ja yhteisvoimin on pantu pystyyn Saunominen UNESCOon -hanke, jonka tavoitteena on vaalia (suomalaisen) saunaperinteen jatkuvuutta, vahvistaa saunakulttuurin elinvoimaa ja nostaa esiin suomalaisen saunakulttuurin merkityksellisyyttä. Hankkeen taustalla on laaja joukko suomalaisia saunayhteisöjä, sekä muita saunakulttuuria kehittäviä toimijoita.

Savvusann on Setomaalla melkein pyhä paikka. Saunassa piti käyttäytyä kunnolla, hillitysti ja liikaa meluamatta. Ja yhä nykyäänkin kuulee vielä käytettävän perinteisiä ikivanhoja toivotuksia: saunaan tulija toivottaa saunassa olijoille: Jummal´ sekkä! [”Jumala (tulkoon teidän) joukkoonne/sekaanne”) ja saunassa jo olijoiden vastaus tulijalle: Sekäq eis´ ! [(Tule) joukkoon/sekaan itse!] tai Jummal´ hää miis (”Jumala (on) hyvä mies!”).

Artikkelikuva: Harri A. Sundell

Leelo

[Üts´ syna]

Virolais-suomalaisen suursanakirjan mukaan sanan leelo merkitykset suomeksi ovat 1. ”kalevalamittainen kansanlaulu, runolaulu”; 2. ”kertosäkeenä toistuva sana setojen lyyrisissä kansanlauluissa”. Leelo-substantiivista johdettu verbi leelotamine taasen merkitsee saman sanakirjan mukaan: ”kalevalamittaisen kansanlaulun laulaminen, runonlaulu, runolaulu”.

Leelo-sanan toisen tavun o-vokaali viittaa siihen, että kyse on etelävirolaisesta kielimuodosta ja todennäköisimmin juuri seton kielestä viron kirjakieleen lainatusta sanasta. Puhekielessä leelotama-verbi ja leelotamine ovat valitettavasti saaneet myös pejoratiivisia merkitysvivahteita aina humalassa hoilaamiseen saakka.

Seton kielessä ja nykyisin myös kansanvälisesti (englanti, ranska, saksa jne.) ilmauksessa seto leelo on kyse nimenomaan setoille tyypillisestä ikivanhasta laulutavasta. Laulujen mitta on yleensä kalevalamitta ja osa leeloista voi olla vuosisatoja vanhoja, mutta myös aivan uusia leeloja luodaan joka vuosi. Useimmiten leeloja lauletaan niin, että ensin esilauluja laulaa, sitten kuoro toistaa saman moniäänisesti ja sitten taas esilauluja laulaa seuraavan säkeen jonka kuoro toistaa jne. Useimmat leeloja esittävistä ryhmistä, leelokuoroista, ovat naiskuoroja ja tunnettuja esilaulujia ja perinteentaitajia kutsutaan kunnioittavalla termillä lauluimä eli ”lauluemo, lauluäiti”. On toki olemassa leeloja esittäviä mieskuoroja ja sekaryhmiäkin. Ja mikä ilahduttavinta, myös lapsia ja nuoria leelolaulujen esittäjiä löytyy.

Vuodesta 1977 alkaen on joka kolmas vuosi Värskassa vietetty setojen omia laulujuhlia tai oikeastaan leelojuhlia. Leelopäiv-nimellä tunnetun tapahtuman kehitti kaksi Värskassa asunutta setovaikuttajaa runoilija Paul Haavaoks ja koulumies Paul Lehestik.

Vuosien valmistelutöiden jälkeen seto leelo hyväksyttiin 2009 UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. UNESCOn tunnustus on tuonut setojen leelolaululle sekä kansainvälistä arvostusta ja tunnettuutta, mutta samalla myös setot ja muut virolaiset ymmärtävät nykyisin entistä paremmin leelon arvon ja leelo-perinteen säilyttämisen tärkeyden. Viimeksi Leelopäivää vietettiin Värskassa 29.6. osana uutta Seto Folk -tapahtumaa.

Artikkelikuva: Harri A. Sundell, Leelopäiv 2019