Julkaistu

killõ ja torrõ

Setojen moniääninen lauluperinne eli leelo on yli tuhatvuotisen historiansa takia pääsi vuonna 2009 UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Mutta mikä sitten tekee setojen leelosta ja sen esittämisestä niin ainutlaatuista?

Ensinnäkin tietysti ikä (vrt. edellä). Mutta on muutakin ja sen selittää arvostettu virolainen etnomusikologi Ingrid Rüütel paljon paremmin kuin minä. Eli suora lainaus SKS:n vuonna 2021 julkaisemasta hienosta teoksesta Inkerikot, setot ja vatjalaiset: kansankulttuuri, kieli ja uskomusperinteet.

Ingrid Rüütel: ”Itämerensuomalaisen runolaulun rakenteellinen yhtenäisyys on usein johtanut laululajien musikaaliseen samankaltaisuuteen. Setojen laulukulttuurissa eri laululajit kuitenkin eroavat myös musiikin puolesta. Samanlaista musikaalista monipuolisuutta ei löydy muualta. ( – – – ) Kaksi- tai kolmiääninen kuoro kertaa esilaulajan säkeen. Kuoro yhtyy esilaulajаan säkeen lopputavuilla tai kertosäkeessä ja toistaa tai varioi esilaulajan säkeen. ( – – – ) Kuoron koosta riippumatta ylimmäistä ääntä (killõ) laulaa yksi vahva- ja terävä-ääninen laulaja. Suurin osa kuorosta laulaa perusääntä (torrõ). Lisäksi voi olla vielä alin säestävä ääni (alumine torrõ), joka muodostuu perusäänen heterofonisista poikkeamista.”

Foto: Harri A. Sundell. Kuvassa Mokornulgan leelokuoro esiintymässä vuoden 2018 Setomaan kuningaskunnan päivänä Lüübnitsan kylässä

Julkaistu

Lauluimä

[Üts´ syna]

Tämän viikon sana on taas kerran yhdyssana: laulu+ imä eli ”laulun” + ”äiti”. Yleensä kuitenkin suomennoksena, suomenkielisenä terminä on käytetty yhdyssanaa lauluemo. Nurmeksen Bomba-talon edessäkin seisoo kuvanveistäjä Taisto Martiskaisen tekemä Bomban lauluemo -patsas eli suojärveläisen runonlaulaja, parantaja ja loitsumestari Ogoi Määräsen patsas.

Toisin kuin Vienan suuret runonlaulajat, ovat Suomen Itä-Karjalan, Inkerin ja Setomaan suurimmat ja tunnetuimman perinteen taitajat olleet naisia: Mateli Kuivalatar, Larin Paraske ja setojen Hilana Taarka ja Anne Vabarna.

Hilana Taarka eli Darja Pisumaa eli Darja Matrejeva eli Vasila Taarka syntyi Hilanan (vrt. nimi) kylässä 1856 ja kuoli Võmmorskin kylässä 1933. Hänet on ikuistettu sekä Obinitsan Seto lauluimä-patsaasen (kuvanveistäjä Elmar Rebane 1986) että Ain Mäeotsin ohjaamaan elokuvaan Taarka (2008).

Anne Vabarna syntyi Võpolsovan kylässä 1877 ja kuoli Tonjan kylässä 1964. Annen syntymäpaikalla Võpolsovassa on Elmar Rebasen tekemä muistomerkki. Anne Vabarnan laulama tunnetuin teos on setojan eepos Peko.

Anne Vabarnan hauta on Värskan hautausmaalla, Hilana Taarkan Obinitsan hautausmaalla.

Sekä Hilana Taarkaa että Anne Vabarnaa haastattelivat ja nauhoittivat tutkijat ja perinteenkerääjät sekä Virosta että myös Suomesta. Kummankin tiedetään osanneen kymmeniä tuhansia säkeitä kalevalamittaisia lauluja ja taitaneen runsaasti muutakin kansanperinnettä.

Heidän lisäkseen tiedetään Setomaalta useita muitakin suuria perinteentaitajia ja uusienkin laulujen luojia, joita on kutsuttu kunnioittavalla sanalla lauluimä. Jokaisen setojen kuoron johtaja tai esilaulaja ei suinkaan ole lauluimä, sillä kuoronjohtaja voi olla sekä nainen että mies ja samalla setokuorolla voi eri laulujen esilaulaja olla eri henkilö.

Lauluimä on siis perinteentaitaja, joka hallitsee, muistaa kymmenittäin ja kymmenittäin vanhoja leeloja ja pystyy myös tarvittaessa itse luomaan uuden laulun. Esimerkkinä on Anna Vabarnan jälkeläisiin kuuluva monipuolinen setoperinteen taitaja Õie Sarv. Mielenkiintoisella tavalla ovat useat Vabarna-sukuun kuuluvat Annen jälkeläiset nykyisin tunnettuja setovaikuttajia, muusikoita ja perinteentaitajia: Õie Sarv, Jalmar Vabarna ja Jane Vabarna.

Kuva: Harri A. Sundell: Õie Sarv

Julkaistu

Leelo

[Üts´ syna]

Virolais-suomalaisen suursanakirjan mukaan sanan leelo merkitykset suomeksi ovat 1. ”kalevalamittainen kansanlaulu, runolaulu”; 2. ”kertosäkeenä toistuva sana setojen lyyrisissä kansanlauluissa”. Leelo-substantiivista johdettu verbi leelotamine taasen merkitsee saman sanakirjan mukaan: ”kalevalamittaisen kansanlaulun laulaminen, runonlaulu, runolaulu”.

Leelo-sanan toisen tavun o-vokaali viittaa siihen, että kyse on etelävirolaisesta kielimuodosta ja todennäköisimmin juuri seton kielestä viron kirjakieleen lainatusta sanasta. Puhekielessä leelotama-verbi ja leelotamine ovat valitettavasti saaneet myös pejoratiivisia merkitysvivahteita aina humalassa hoilaamiseen saakka.

Seton kielessä ja nykyisin myös kansanvälisesti (englanti, ranska, saksa jne.) ilmauksessa seto leelo on kyse nimenomaan setoille tyypillisestä ikivanhasta laulutavasta. Laulujen mitta on yleensä kalevalamitta ja osa leeloista voi olla vuosisatoja vanhoja, mutta myös aivan uusia leeloja luodaan joka vuosi. Useimmiten leeloja lauletaan niin, että ensin esilauluja laulaa, sitten kuoro toistaa saman moniäänisesti ja sitten taas esilauluja laulaa seuraavan säkeen jonka kuoro toistaa jne. Useimmat leeloja esittävistä ryhmistä, leelokuoroista, ovat naiskuoroja ja tunnettuja esilaulujia ja perinteentaitajia kutsutaan kunnioittavalla termillä lauluimä eli ”lauluemo, lauluäiti”. On toki olemassa leeloja esittäviä mieskuoroja ja sekaryhmiäkin. Ja mikä ilahduttavinta, myös lapsia ja nuoria leelolaulujen esittäjiä löytyy.

Vuodesta 1977 alkaen on joka kolmas vuosi Värskassa vietetty setojen omia laulujuhlia tai oikeastaan leelojuhlia. Leelopäiv-nimellä tunnetun tapahtuman kehitti kaksi Värskassa asunutta setovaikuttajaa runoilija Paul Haavaoks ja koulumies Paul Lehestik.

Vuosien valmistelutöiden jälkeen seto leelo hyväksyttiin 2009 UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. UNESCOn tunnustus on tuonut setojen leelolaululle sekä kansainvälistä arvostusta ja tunnettuutta, mutta samalla myös setot ja muut virolaiset ymmärtävät nykyisin entistä paremmin leelon arvon ja leelo-perinteen säilyttämisen tärkeyden. Viimeksi Leelopäivää vietettiin Värskassa 29.6. osana uutta Seto Folk -tapahtumaa.

Artikkelikuva: Harri A. Sundell, Leelopäiv 2019