Lihahiideh

[Üts´ syna]

Tällä viikolla kyseessä on oikeastaan sanapari: lihahiidehlihavõõdõh. Näin setoksi, võroksi pikemminkin: lihahiideqlihavõttõq.

Lihahiit, lihahiideh / lihahiideq voidaan kääntää laskiaiseksi ja lihavõõdõh / lihavõttõq pääsiäiseksi, mutta jos ollaan ihan sanatarkkoja niin ensinmainittu tarkoittaa lihasta luopumista eli ts. lihan syönnistä luopumista ja jälkimmäinen taas lihan ottamista eli ts. lihan syönnin aloittamista. Kyse on siis Suuren paaston, pääsiäispaaston alusta ja lopusta.

Setot ovat ortodokseja ja setokulttuurissa oli uskonto vanhastaan hyvin keskeisellä sijalla ja se sääteli pitkälti jopa ihmisten jokapäiväistä elämää. Pääsiäinen on ortodokseilla (kirkko)vuoden tärkein juhla ja siihen valmistautuminen pitkän paaston avulla oli hyvin tärkeää. Paastolla on kristityille kaksi ulottuvuutta, jotka liittyvät kiinteästi toisiinsa. Ruokapaasto on apuväline, joka auttaa hengellisessä paastoamisessa eli kilvoituksessa synnin ja pahuuden karttamiseksi ja rakkauden, nöyryyden ja kärsivällisyyden hyveissä kasvamiseksi.

Suuren paaston kuuden paastoviikon aikana ei saa syödä lihaa, maitotaloustuotteita eikä kananmunia. Paastosäännöt säätelevät myös öljyn ja viinin käyttöä: molemmista tulisi pääsääntöisesti pidättäytyä arkipäivisin. Kalaa saa paastosääntöjen mukaan syödä vain Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian ilmestyksen juhlapäivänä ja palmusunnuntaina.

Pääsiäinen on ortodokseille ehkä kirkkokalenterin tärkein juhla. Kristuksen ylösnousemukseen päättyi paasto ja lihaa sai taas Setomaallakin syödä, jos sitä keväällä vielä oli jäljellä.

Pääsiäistapoihin kuuluu munien lahjoittaminen vieraisille tulleille. Myös haudoille vietiin munia. Munia värjätään sipulin kuorilla tai vihdoista saaduilla koivun lehdillä. Pääsiäisjuhlapöytään kuuluvat keitettyjen munien ohella muista keväällä käsillä olevista raaka-aineista valmistetut ruoat: makea maitorahka munan kanssa, maitorahkapiirakat, munavoi, sianliha jne. Usein lihaa riitti vain juhlapäiviksi, sen jälkeen syötiin taas kevyempää ruokaa.

Foto: VisitSetomaa: Pääsiäisenä (Lihavõõdõh) syödään värjättyjä munia.

Lauluimä

[Üts´ syna]

Tämän viikon sana on taas kerran yhdyssana: laulu+ imä eli ”laulun” + ”äiti”. Yleensä kuitenkin suomennoksena, suomenkielisenä terminä on käytetty yhdyssanaa lauluemo. Nurmeksen Bomba-talon edessäkin seisoo kuvanveistäjä Taisto Martiskaisen tekemä Bomban lauluemo -patsas eli suojärveläisen runonlaulaja, parantaja ja loitsumestari Ogoi Määräsen patsas.

Toisin kuin Vienan suuret runonlaulajat, ovat Suomen Itä-Karjalan, Inkerin ja Setomaan suurimmat ja tunnetuimman perinteen taitajat olleet naisia: Mateli Kuivalatar, Larin Paraske ja setojen Hilana Taarka ja Anne Vabarna.

Hilana Taarka eli Darja Pisumaa eli Darja Matrejeva eli Vasila Taarka syntyi Hilanan (vrt. nimi) kylässä 1856 ja kuoli Võmmorskin kylässä 1933. Hänet on ikuistettu sekä Obinitsan Seto lauluimä-patsaasen (kuvanveistäjä Elmar Rebane 1986) että Ain Mäeotsin ohjaamaan elokuvaan Taarka (2008).

Anne Vabarna syntyi Võpolsovan kylässä 1877 ja kuoli Tonjan kylässä 1964. Annen syntymäpaikalla Võpolsovassa on Elmar Rebasen tekemä muistomerkki. Anne Vabarnan laulama tunnetuin teos on setojan eepos Peko.

Anne Vabarnan hauta on Värskan hautausmaalla, Hilana Taarkan Obinitsan hautausmaalla.

Sekä Hilana Taarkaa että Anne Vabarnaa haastattelivat ja nauhoittivat tutkijat ja perinteenkerääjät sekä Virosta että myös Suomesta. Kummankin tiedetään osanneen kymmeniä tuhansia säkeitä kalevalamittaisia lauluja ja taitaneen runsaasti muutakin kansanperinnettä.

Heidän lisäkseen tiedetään Setomaalta useita muitakin suuria perinteentaitajia ja uusienkin laulujen luojia, joita on kutsuttu kunnioittavalla sanalla lauluimä. Jokaisen setojen kuoron johtaja tai esilaulaja ei suinkaan ole lauluimä, sillä kuoronjohtaja voi olla sekä nainen että mies ja samalla setokuorolla voi eri laulujen esilaulaja olla eri henkilö.

Lauluimä on siis perinteentaitaja, joka hallitsee, muistaa kymmenittäin ja kymmenittäin vanhoja leeloja ja pystyy myös tarvittaessa itse luomaan uuden laulun. Esimerkkinä on Anna Vabarnan jälkeläisiin kuuluva monipuolinen setoperinteen taitaja Õie Sarv. Mielenkiintoisella tavalla ovat useat Vabarna-sukuun kuuluvat Annen jälkeläiset nykyisin tunnettuja setovaikuttajia, muusikoita ja perinteentaitajia: Õie Sarv, Jalmar Vabarna ja Jane Vabarna.

Kuva: Harri A. Sundell: Õie Sarv

Peko

[Üts´ syna]

Viime viikon sanan – ülembsootska tai ülembsoots´ka – oli jo puhetta Pekosta, mutta käsitellään nyt tämä tärkeä sana vähän perusteellisemmin.

Nykyisin Peko tarkoittaa (ainakin) seuraavia asioita:

1. Anne Vabarnan vuonna 1927 laulama, hänen poikansa Ivon muistiinmerkitsemä ja alunperin Paulopriit Voolaisen ideoima setojen oma eepos. Eepoksen tekstin etsi Viron kirjallisuusmuseon kokoelmista tutkija ja setoaktivisti Paul Hagu ja se julkaistiin kirjana Suomessa Kuopiossa Snellman-instituutin toimesta 1995. Eepos koostuu noin 8 000 Annan laulamasta säkeestä, jotka teoksen toimittajat Paul Hagu ja Seppo Suhonen jakoivat 29 lukuun.

Setomaalla (ja Virossa) Peko-eepos ilmestyi ensimmäistä kertaa vasta 2017, mutta Suomessa suomennoksena SKS:n kustantamana ja Seppo Suhosen kääntämänä jo 2006.

2. Setojen muinainen hedelmällisyyden ja aivan erityisesti viljankasvun jumala, jonka palvontamenosta on tietoja vielä 1930-luvulta, mahdollisesti jopa 1970-luvultakin. Nämä tiedot keskittyvät erityisesti Mokornulk-alueeseen.

Tätä Pekoa edusti puusta ja/tai mehiläisvahasta tehty patsas, jota säilytettiin aina vuosi kerrallaan Peko-jumalan patsaan säilyttäjäksi valitun isännän viljalaarissa. Säilyneistä (tarkkaa tietoa ei ole, montako niitä yhä on) Peko-jumalan patsaista tunnetuin on Viron Kansallismuseossa Tartossa: setumaaeesti.blogspot.com/2010/02/peko-jumal.html

Setojen Pekolla on runsaasti yhteisiä piirteitä jo Mikael Agricolan 1551 mainitsemassa karjalaisten ohran ja oluen jumalana mainitseman Pellonpekon kanssa. Myös vatjalaisilla oli samantapainen ja lähes samanniminen muinainen pakanallinen jumala.

3. Setomaan kuningaskunnan hallitsija, kuningas. Anne Vabarna eepoksen tekstiä mukaillen Setomaan kuningaskunnan idean isä Paul Hagu kehitti taustatarinan, jonka mukaan setojen mukainen kuningas Peko on kuollut ja haudattu Petserin luostarin alla oleviin hautakatakombeihin. Sieltä Peko tulee kuitenkin auttamaan setoja, kun hätä on suurin. Setomaan kuningaskunnan päivien tarpeisiin Paul Hagun ideoimana kehitettiin kuitenkin Pekon käskyjen välittäjä, hänen sijaisensa elävässä maailmassa eli ülembsootska eli Pekon, Setomaan kuningaskunnan ylin käskynhaltija.

4. Pekoa (ehkä yhdessä, kahdessa tai jopa kolmessa em. merkityksessä) esittävät Peko-patsaat eri puolilla Setomaata. Tunnetuin Peko-patsaiden tekijä oli pitkään Setomaalla Saatsessa vaikuttanut kuvanveistäjä Renaldo Veeber (1937–2010). Artikkelikuvana hänen tekemänsä Peko-patsas, joka seisoo Setomaalla Jumalamägi-nimisellä vanhalla pakanallisella uhripaikalla.

(5. Värskassa toimiva suunnistajien urheiluseura.)

Foto: Toomas Tuul / VisitSetomaa

Ülembsootska

[Üts´ syna]

Setomaan kuningaskunnan päivää on vietetty vuodesta 1994 lähtien joka vuosi elokuun ensimmäisenä lauantaina (paitsi tänä vuonna, kun juhlat koronan takia siirrettiin syyskuun alkuun). Nykyisin edellisenä päivänä eli perjantaina on oma lasten ja nuorten kuningaskunta -tapahtumansa. Kuningaskunta on kiertävä eli juhlat järjestetään vuosittain eri puolilla Setomaata, toistaiseksi kyllä vain Viron puolella aluetta.

Idean Setomaan kuningaskunnan päivistä sai setoaktivisti ja tutkija Paul Hagu vieraillessaan tarttolaisen miesten Hellero-folkloreryhmän jäsenenä Norjassa Metsäsuomalaisten tasavalta -tapahtumassa. Paul käänsi metsäsuomalaisten idean vain peilikuvakseen: Metsäsuomalaisten tasavallasta Norjan kuningaskunnassa saatiin Setomaan kuningaskunta -tapahtuma Viron tasavaltaan.

Mutta kuningaskunnalla pitää tietenkin olla kuningas (tai kuningatar?), mutta siihenkin Paul keksi ratkaisun. Setomaan kuningaskunnan kuningas on setojen kansanperinteen muinainen sankari ja hedelmällisyyden ja viljankasvun jumala Peko, joka on kyllä kuollut ja haudattu syvälle Petserin munkkiluostarin alla olevien hiekkaluoliin, mutta hädän ollessa suurin… Suuri setojen lauluperinteen säilyttäjä ja lukuisten uusienkin laulujen luoja Anne Vabarna (1877–1964) lauloi Pekosta kokonaisen eepoksen Paulopriit Voolaine -nimisen kansaperinteen kokoajan ja tutkijan yllyttämänä ja ohjaamana.

Paul Hagu teki Pekosta Setomaan kuningaskunnan kuninkaan, jonka poissaollessa hänen valtaansa käyttää ylin käskynhaltija, setoksi ülembsootska [oikeastaan pitäisi kai kirjoittaa: ülembsoots´ka]. Alusta alkaen syntyneen perinteen mukaan Peko antaa unessa ülembsootskalle neuvoja ja ohjeita. Nykyisin on itseasiassa olemassa entisistä ylimmistä käskynhaltijoista koostuva ülembsootskan hallitus tai neuvonantajaryhmä, jota kutsutaan nimellä kroonikogo.

Ülembsootska valitaan suoralla kansanvaalilla kuningaskunnan päivien aikana. Aktivistit etsivät sopivia ehdokkaita ja jos suostumus saadaan, niin ehdokas laitetaan puupölkyn päälle seisomaan ja kaikki hänen kannattajansa järjestäytyvät pitkään jonoon (apuna käytetään yleensä pitkää köyttä) hänen eteensä. Kannattajat laulavat, soittavat ja kehuvat tietenkin omaa ehdokastaan monin eri tavoin. Todellinen kansanvaali, vaikka vaalisalaisuudesta kukaan ei välitäkään. Eniten ääniä saanut on tietenkin valittu vuodeksi ülembsootskan kunniavirkaan. Palkkaa ülembsootska ei saa vaikka edustaa kokonaisen vuoden (moni useankin peräkkäin) setoja ja Setomaata sekä esittelee heidän kulttuuriaan, saavutuksiaan, ilojaan, mutta myös ongelmiaan ja surujaan hallitusta, presidenttiä ja Brysseliä myöden.

Muuten Setomaan ülembsootskalla on tietenkin myös oma facebook-sivunsa!

Kuvassa ülembsootska Aare Hõrn luovuttaa vallan tunnukset eli kiiora-nuijan ja sinetin seuraajalleen eli nykyiselle ülembsootska Rein Järvelillille. Taustalla kroonikogo.

Kuva: Harri A. Sundell.

Handśa

[Üts´ syna]

Handśa rukiista (ruismaltaista) valmistettu vahva alkoholijuoma, jonka väkevyys on vähintääkin 40%. Eli kyse on siis rukiista tehdystä pontikasta. Juoman nimi kirjoitetaan useilla eri tavoilla: handśa, handsa, hanśa tai hansś, mutta ainakin Setomaan kuningaskunnassa ”virallinen nimi” näyttää olevan handśa. Tällaisen kotitekoisen juoman valmistaminen on Virossa kielletty, mutta kun kyse on setojen vanhasta perinnejuomasta, niin setot ovat jo pitkään yrittäneet saada juoman valmistamisen lailliseksi, vedoten mm. EU:n eri maiden perinnealkoholijuomin ja lupiin valmistaa niitä virallisesti, mutta toistaiseksi ainakin turhaan, tosin ainakin Moen viinatehdas Virumaalla nykyisin valmistaa virallisestikin juoman omaa versiotaan eli handsaa.

Setomaan kuningaskunnan päivänä kaikkien muiden kilpailujen ohella valitaan parhaat neljän eri juoman valmistajat: kuninkaan kaljantekijä, kuninkaan oluenpanija, kuninkaan viinintekijä ja Kuninga handśa-ajaja eli kuningaskunnan paras pontikankeittäjä, joista kolme viimeksimainittua ovat kaikki alkoholijuomien valmistajia. Nykyisin näissäkin kilpailuissa erikseen sekä kansa että asiantuntijat valitsevat parhaat, mutta aikaisemmin oli hieman toisin. Muistan hyvin, kuinka kymmenkunta vuotta sitten olin itse asiantuntijaraadissa valitsemassa parasta handśaa ja raadin jäseninä oli myös mm. kolme silloisen Viron hallituksen ministeriä. Joku asiantuntematon pohjoisvirolainen toimittajanplanttu teki kuitenkin asiasta sensaatiouutisen eli otsikoi, kuinka on mahdollista, että kolme ministeriä istuu valitsemassa Setomaan parasta pontikkaa, alkoholijuomaa, jonka valmistaminen on Virossa lailla kielletty. Onneksi suurta skandaalia asiasta ei noussut ja ”pontikkaraadit” kokoontuvat Setomaan kuningaskunnan päivillä yhä joka vuosi, vaikka paikalla on usein Viron korkeinta johtoa presidenttiä ja pääministeriä myöden, tavallisista ministereistä nyt puhumattakaan.

Lähes jokainen Setomaalla aitoa paikallista perinnelounasta tai -päivällistä nauttinut on varmaan saanut myös maistaa handśaa. Mistään juopottelusta ei suinkaan ole kyse, vaan tietynlaisesta seremoniasta. Handśaa tarjoilee talon (tai ravintolan) isäntä. Se tapahtuu niin, että juoma kaadetaan yhteen (tuokohan korona tähänkin muutoksen?) pieneen pikariin, jonka isäntä ojentaa täyteen kaadettuna erikseen jokaiselle vieraalleen. Pikari pitää ainakin kohteliaasti nostaa huulille, alkoholia juomaan kukaan ei kuitenkaan pakota. Juotuaan (tai nostettuaan lasin) vieras ojentaa pikarin takaisin isännälle, joka kaataa sen taas aivan täyteen ja ojentaa seuraavalle vieraalle. Ja sama seremonia. Ja näin käydään läpi koko vierasseurue. Jos ruokailu on pidempi, voidaan seremonia toistaa toisen ja miksei useammankin kerran. Jos isäntä huomaan jonkun vieraan (esim. häissä, syntymäpäivillä tai muissa juhlissa) olevan jo humalassa, niin hän yksinkertaisesti jättää kyseisen henkilön väliin ja tarjoaa seuraavalle. Ja systeemi on kaikille paikallisille niin tuttu, ettei kukaan koskaan protestoi, sillä viimeinen sana on aina isännällä. Tietyllä tavalla setojen systeemi tuo mieleen gruusilaisten (georgilaisten) tamada-systeemin. Joka tapauksessa lopputulos on se, että jokainen joka haluaa, saa pontikkaa, ketään ei pakoteta juomaan, humalaisia ei ole ja kaikki sujuu hallitusti ja kohteliaasti.

Setomaan kuningaskunnan päivänä on tietenkin kilpailu kova ja jokaisella mestarilla on oman reseptinsä. Joku käyttää rukiin ohella muutakin viljaa, joku toinen laittaa juomatynnyriin tammenlastuja antamaan viskimäistä makua ja väriä ja joku kolmas maustaa muulla tavalla jne. Reseptejä on monia, mutta aidon handśan päänraaka-aine pitää olla ruis. Ja sitä aitoa handśaa nauttimaan pitää tietenkin mennä Setomaalle!

Foto: Harri A. Sundell. Kuvassa Aare Hõrn tarjoilee oikeaoppisesti handśaa.

Kikkasiin´

[Üts´ syna]

Viikon sana on yhdyssana: kikka+siin´. Võro-seton kielen kikas (gen. kikka) on ”kukko” ja siin´ ”sieni”. ”Kukonsieni” on todellisuudessa suomeksi kanttarelli, mutta taasen viron kirjakielessä on hyvin samantapainen sana samassa merkityksessä eli kukeseen. Kanttarellin väri ja muoto voi tuoda mieleen kukon heltan, joten kyseisen sienen omankieliset nimet sekä virolaisilla että setoilla ovat ilmeisesti meille suomallaisilekin varsin helposti ymmärrettävät.

Kuten tunnettua setot ovat ortodokseja. Ortodokseilla on perinteisesti ollut viikossa kaksi paastopäivää eli keskiviikot ja perjantait sekä vuodessa seitsemän suurta paastokautta, joista tunnetuimmat ja pisimmät ovat Suuri paasto ennen pääsiäistä ja joulupaasto ennen joulua. Paastokausina tai paastopäivinä ei saa syödä lihaa, munia, maitotuotteita, kalaa eikä juoda viiniä tai käyttää öljyä ruoan valmistuksessa. Joinakin paastopäivinä on kalansyönti, öljyn käyttö ja viininjuonti kuitenkin luvallista. Toki nykyisin vain pieni osa Setomaallakaan noudattaa tiukasti paastoa, mutta tiettyä vaikutusta ruokakulttuuriin sillä on silti yhä selvästi.

Koska sekä joulua edeltävä paastokausi että Suuri paasto ennen pääsiäistä kestävät molemmat noin 40 vuorokautta, niin lihan ja kalan korvaavien raaka-aineiden tarve on selvä. Mm. siksi ortodokseilla on runsaasti erilaisia sieniruokia, niin myös setoilla. Sieniruoat ovatkin merkittävässä roolissa setojen ruokaperinteessä ja yksi niistä seikoista, jotka erottavat setojen keittiötä muiden virolaisheimojen perinteisestä keittiöstä. Setot tuntevat sienet, Setomaalla on hyviä sienimetsiä ja Setomaalla myös kerätään runsaasti sieniä, myös myyntiin saakka.

Noin 15 vuotta sitten näin kuinka Kauppatorilla Helsingissä myytiin sieniä, jotka myyjän kyltin mukaan olivat kanttarelleja Saarenmaalta. Kun yritin ystävällisesti kyseiselle suomalaiselle myyjälle huomauttaa, ettei Saarenmaalla ole suurta sienten ostoa varten tehtyä verkostoa ja myytävät sienet voisivat hyvinkin olla Setomaalta, niin sieniä myynyt vanhempi rouva käytännössä kävi minuun käsiksi. Saarenmaa ilmeisesti herättelee suomalaisissa enemmän positiivisia mielleyhtymiä kuin Setomaa, vaikka mm. sienten ollessa kyseessä pitäisi objektiivisesti olla aivan toisin päin.

Omasta lapsuudestani tiedän hyvin, että kotiseudullani Hämeessä Karjalankannakselta tulleet evakot, vaikka eivät olletkaan ortodokseja, tunsivat sienet, keräsivät niitä ja söivät niitä. Oikeat hämäläiset vähät välittivät sienistä ja niinpä äitinikin kyllä kävi meidän muiden kanssa sienimetsässä, valmisti sienistä ruokia, mutta vain isä ja me lapset söimme sieniä, äitini ei koskaan koskenutkaan niihin. Samalla tavalla myös Virossa eri alueilla on perinteisesti ollut varsin erilaista suhtaumista sienten käyttämiseen elintarvikkeina. Kaikille sieniruokien ystäville voi vain lämpimästi suositella matkaa Setomaalle!

Foto: Tapio Mäkeläinen

Nulgaq

[Üts´ syna]

Kirjoitin jo aikaisemmin sanasta pühäsenulk, mutta sanan jälkiosalla nulk tai pikemminkin sen monikkomuodolla nulgaq, on setoille kaksi muutakin tärkeää merkitystä.

Aina 1920-luvun alkuun eli itsenäisen Viron kauteen saakka Setomaan taloissa valitsi perinteinen systeemi, jonka mukaan pirtti/(olo)huone (seto: tarõ) jakautui neljään funktioiltaan tiukasti määrättyyn nurkkaan (setoksi nulgaq): sisään tullessa vasemmalla ahonulk, mistä suuren osan vei suuri leivinuuni eli setoksi ahi (gen. aho). Sen vieressä oikealla oli anomanulk, missä säilytettiin astioita jne. vrt. seton annom´ (gen. anoma) ”astia”. Ahonulkan vieressä huoneen takakulmassa oli lämmin nukkumapaikka eli sängünulk ja sen vieressä oikeassa takakulmassa siis pühäsenulk.

Setomaan kartta

Toinen hyvin tärkeä nulgaq-sanan merkitys liittyy setojen asuinalueisiin. Ennen 1920-lukua ja Viron tasavallan aikaa ei setojen asuinalue jakautununut eri kuntiin, vaan puhuttiin – ja yhä usein nykyäänkin puhutaan – 12 eri alueesta, kulmakunnasta eli siis setoksi nulgaq, jotka ovat pohjoisesta lukien: Poloda nulk, Tsätski nulk, Raakva nulk, Saatserinna nulk, Mokornulk, Üle-Pelska nulk, Saurova nulk, Koolina nulk, Irboska nulk, Vaaksaarõ nulk, Seeridsä nulk ja Luhamaa nulk. Nulgaq siis kertovat missä seton tai hänen sukunsa juuret ovat. Kyseessä on ihmisten identiteetin kannalta hyvin merkittävistä asioista, varsinkin kun monien ihmisten tai heidän sukujensa kotiseudut nykyisin jäävät Venäjän hallitsemaan osaan Setomaata.

Tämänkertaisen sanajuttuni kuvituksena on Region tekemä Petserinmaan maakunnan ja setojen asuinalueiden yhdistetty kartta, jonka tekstit olen itse suomentanut. Karttaan on merkitty Tarton rauhan (1920) mukainen Viron ja Venäjän välinen raja sekä nykyisin käytännössä rajana toimiva ns. kontorollilinja. Mutta karttaan on eri väreillä merkitty myös setojen asuinalueen eri nulgaq eli siis käytännössä ne seudut, missä setoja vuoden 1920 tienoilla asui. Kartta kertoo havainnollisesti, kuinka Petserin kaupunki ympäristöineen oli venäläistynyt jo aikaisemmin eli etelästä käsin Petseriin saakka ulottuu valkoinen venäläisasutuksen uloke, jonka seassa siellä täällä on kuitenkin jälkiä entisestä setoasutuksesta. Samalla tavalla voi kartasta nähdä, kuinka setojen asuinalue koillisesta, idästä ja kaakosta on kartan mukaan pikkuhiljaa venäläistynyt (poikkiviivoitetut alueet) ja jo aiempina vuosisatoina ilmeisesti ulottunut kauemmas itään ja kaakkoon.

Munaloomka

[Üts´ syna]

Huomaan kirjoittaneeni jo useitakin pikkuartikkeleita uskontoon liittyvistä asioista, mutta meille suomalaisille ja meille luterilaisille on niin monia setojen uskonnolliseen elämään liittyviä asioita, jotka ovat meille sekä outoja että äärimmäisen kiinnostavia. Yksi tällainen hyvin laaja teemakokonaisuus on pääsiäisen vietto. Ortodokseillehan pääsiäinen on kirkkovuoden ehkä jopa tärkein juhlapyhä joulun rinnalla, osittain jopa sen ohikin. Pääsiäisen kuuluu hyvin monia uskontoon liittyviä tapoja aina ruokiin saakka, mutta nostetaan nyt esille yksi maallinen tapa, jonka senkin taustalta toki löytyy uskonnollisista symboliikkaa, joka jopa meille maallistuneille luterilaisille suomalaisille on osittain tuttua, jos rupeaa ihan miettimään.

Eli pääsiäsyönä on tietenkin yöjumalanpalvelus, joka päättyy ristisaattoon kirkon ympäri. Mutta me hyppäämme heti seuraavaan päivään eli pääsiäispäivään. Silloin Setomaalla noin klo 12 koko kylän väki (ja sukulaiset ja tutut jopa kauempaakin) kokoontuu munaloomkan luo. Munaloomka on yleensä hiekasta rakennettu pieni (tai vähän suurempikin) hevosenkengän muotoinen kukkula, pääsiäismunien vieritysrata, vierityspaikka. Munahan on kaikille kristityille yhteinen pääsiäiseen liittyyvä symboli ja myös laajalti tunnettu pääsiäisruoka. Ja munien koristelu ja värjääminenkin on tunnettu tapa monissa maissa ja monilla alueilla, myös Setomaalla. Mutta Setomaalla kokoontuu siis koko kylän väki kylän keskustaan – aikaisemmin oli tapana rakentaa munaloomka kyläkeinun vieteen – rakennetun munien vierityskukkulan luo. Jokainen tuo mukanaan omat värjätyt, maalatut, koristellut pääsiäismunansa. Ja sitten aletaan vuorotellen kilpaa vierittää munia! Munaloomkassa on usein valmiina kourut tai urat, joita pitkin munan vierittäminen aloitetaan. Tarkoituksena on osua muiden muniin, jotka silloin voittaa itselleen. Voittaja on tietenkin se, jolla on lopussa eniten pääsiäismunia.

Leikkimielistä kilpailua tai leikkiä pelaavat yhdessä sekä aikuiset että lapset ja sen se on ainakin suurimmissa Setomaan kylissä noussut taas uudelleen suureen suosioon paikallisten pääsiäisperinteiden joukossa. Jos setojen pääsiäistavat kiinnostavat, muttei ehdin matkustaa ihan Setomaalla saakka, niin Tallinnassa Rocca al Maren kaupunginosassa on Viron ulkomuseo ja siellä on nykyisin myös Setomaan talo ja sinnekin tietenkin rakennetaan pääsiäiseksi munaloomka. Ja sinne ehtinee kiireisempikin – jos vain muistaa tarkistaa, milloin se pääsiäinen vanhan ajanlaskun eli juliaanisen kalenterin mukaan juuri kyseisenä vuonna on!

Artikkelikuva: Silver Tõnisson/VisitSetomaa

Pühäsenulk

[Üts´ syna]

Yksi sana on tälläkin viikolla yhdyssana, mutta sillä tavalla erilainen, että sanan ensimmäinen osa on tällä kertaa johdos.

Seton kielen pühä – ”pyhä”

Seton pühäs tai pühäne – ”ikoni”

Seton nulk – ”nurkka”, ”kulma”, ”nurkkaus”. Lupaan, että tähän sanaan palaamme vielä toisenkin sana-artikkelin yhteydessä myöhemmin.

Eli sanan pühäsenulk merkitys on ”ikoninurkkaus, ikoninurkka”; tai ortodoksiset itäkarjalaiset ovat käyttäneet samasta asiasta nimeä suuri cupukka ”suuri nurkka”. Ortodokseille asia lienee selvä, mutta meille luterilaisille täytynee selittää mistä on kyse.

Sekä Setomaalla pühäsenulk että Karjalassa suuri cupukka oli talon pirtin tärkein kulmaus, joka aina sijaitsi ovesta tullessa vastakkaisessa huoneen päädyssä oikeassa takakulmassa, niin että sen vieressä kummallakin seinällä olivat ikkunat. Tavallisesti se tarkoitti sitä, että pühäsenulk oli rakennuksen koillis- tai kaakkoiskulmassa.  Se oli talon tärkein paikka ja Setomaalla isäntä istui pöydän päässä pühäsenulkin vieressä. Se oli myös kunniapaikka, jonne esim. Karjalassa sijoitettiin arvovieraat tai sairaat nukkumaan. Kun ihminen tulee ulkoa huoneeseen, hän kumartaa pühäsenulkin suuntaan ja tekee ristinmerkin. Ikoninurkkaus on paikka, missä rukoillaan ja jos esim. kyläjuhlan yhteydessä talossa vierailee pappi, niin hän esittää rukouksensa juuri siellä.

Nurkkauksessa on tietenkin ikoni eli pühäs tai pühäne tai puusli. Ikonia suojaa, ikoninurkkausta kaunistaa karjalaisilla käspaikka, setoilla pühäserätt´, kaunis koristeltu ikoniliina. (Jos samassa huoneessa esim. juopoteltiin, niin pühäserätt´ vedettiin ikonin eteen.) Siellä on pieni pöytä, hylly tai ikonikaappi eli kibot eli pühäsekapp. Joko lampukka ja/tai teline/kynttilänjalka tuohuksia varten. Mahdollisesti myös Raamattu, rukouskirja, rukoushelmet tai pieni risti. Jos kyseessä oli kibot, niin siellä oli laatikko, missä voitiin säilyttää tuohuksia, helmiä, sormuksia, rahaa ja kaapin takana tärkeitä dokumentteja. Suurten juhlapyhien aikana ripustettiin ikonin molemmille puolille kauniit kirjailtut tiraniguq (seton kielen tiranik ”käsipyyhe”).

Tiia Puustusmaa, jolla itselläänkin on setojuuret, julkaisi viime vuonna kauniin 3-kielisen kirjan Pühäsenulgad. Icons and Sacral Art in Seto Homes. Kirjassa esitellään 30 eri setokodin ikoninurkkaukset. Kadri Otsiveri kauniit valokuvat, Kadri Visselin selitykset tekstiileistä (pühäserätiq ja tiraniguq) ja Orest Kormašovin ikoneissa täydentävät mielenkiintoista ja kaunista kirjaa erinomaisesti.

Artikkelikuva: Harri A. Sundell, Seto Seltsimajan pühäsenulk, pühäserätt´, tiraniguq ja kibot.

Savvusann

[Üts´ syna]

Viime viikon seto leelon ohella kaakkoisvirolaisilla on toinenkin kohde – ja aivan syystä tietenkin myös ylpeyden aihe – UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön luettelossa: Vana-Võromaan savusaunaperinne. Marraskuussa 2014 tullut UNESCOn päätös aiheutti suomalaisissa sauna-aktivistien piireissä hämmästystä ja jopa (aiheetonta ja kateutta ilmentävää) närkästystä, mutta Virossa aiheellista tyytyväisyyttä hyvin tehdystä valmistelu- ja lobbaustyöstä.

Vana-Võromaalla ja myös Setomaalla savusanaa merkitsee kaunis yhdyssana: savvusann. sau (nom.): savvu (gen.) on ”savu” ja sann ”sauna”. Eli oikeastaan ”savunsauna”, tunnetaan myös nominatiivi+nominatiivi-muotoinen, mutta harvinaisempi sana sausann.

Vana-Võromaalla taasen tarkoitetaan Kaakkois-Viron noin 4 200 km2:n suuruista aluetta joka virallisesti syntyi 1783, kun tsaaritar Katariina II mahtikäskyllä Venäjän hallinonuudistukseen liittyen muodostettiin aivan uusi maakunta tälle alueelle. Alue jakaantui kahdeksaan vanhaan kihlakuntaan eli suurpitäjään, jotka nykyisin kuuluvat pääosin Võrumaan ja Põlvamaan maakuntiin, mutta pienemmiltä osiltaan myös Valgamaan ja Tartumaan maakuntiin. Setomaan alue on Vana-Võromaan alueen rajanaapuri idän puolella ja ainoa merkittävä ero alueiden välillä on se, että setot ovat perinteisesti olleet uskonnoltaan ortodokseja, kun taas võrokeseq eli võrolaiset aluksi roomalais-katolisia ja uskonpuhdistuksen jälkeen luterilaisia.

Aloite savusaunaperinteen lisäämisestä UNESCOn listalle syntyi vuonna 2009. Mooskassa Vana-Võromaalla elävän savusauna-aktivisti Eda Veerojan mukaan savusaunat ovat yhä tärkeä osa jokapäiväistä võrolaisten elämää: savusaunalla on edelleen samat tehtävät, jotka sillä ovat olleet satoja vuosia. Tietenkin peseydytään, mutta myös kerätään energiaa, hemmottellaan mieltä ja sielua. Savvusann on monitoimitila, joka palvelee ihmistä syntymästä kuolemaan. Tosin nykypäivänä harvoin enää synnytään savusaunassa, mutta luonnollisen kuoleman kokeneen ruumis saatetaan edelleen pestä kaakkoisvirolaisessa savusaunassa. Kaakkois-Viron savusaunoissa myös hoidetaan, lääkitään, tehdään erilaisia parannusriittejä ja muistellaan koko perheen kanssa esivanhempia, korostaa Eda Veeroja.

Savusaunoissa savustetaan edelleenkin sianlihaa sekä omiin tarpeisiin että myyntiin.

Sauna-aktivisti Eda Veeroja korostaa, ettei Vanha Võromaa halua omia itselleen koko savusaunaperinnettä, vaan toivoo, että  UNESCOn päätös nostaa savusaunojen ja savusaunaperinteiden vaalimisen arvoa kaikkialla, missä savusaunoja on vielä jäljellä, Setomaalla, muualla Virossa, Latviassa, Venäjällä ja myös Suomessa.

No suomalaisetkin ovat vihdoinkin heränneet ja yhteisvoimin on pantu pystyyn Saunominen UNESCOon -hanke, jonka tavoitteena on vaalia (suomalaisen) saunaperinteen jatkuvuutta, vahvistaa saunakulttuurin elinvoimaa ja nostaa esiin suomalaisen saunakulttuurin merkityksellisyyttä. Hankkeen taustalla on laaja joukko suomalaisia saunayhteisöjä, sekä muita saunakulttuuria kehittäviä toimijoita.

Savvusann on Setomaalla melkein pyhä paikka. Saunassa piti käyttäytyä kunnolla, hillitysti ja liikaa meluamatta. Ja yhä nykyäänkin kuulee vielä käytettävän perinteisiä ikivanhoja toivotuksia: saunaan tulija toivottaa saunassa olijoille: Jummal´ sekkä! [”Jumala (tulkoon teidän) joukkoonne/sekaanne”) ja saunassa jo olijoiden vastaus tulijalle: Sekäq eis´ ! [(Tule) joukkoon/sekaan itse!] tai Jummal´ hää miis (”Jumala (on) hyvä mies!”).

Artikkelikuva: Harri A. Sundell