Luovutettu Karjala on merkittävä osa minun lapsuuttani ja nuoruuttani, vaikka olenkin syntynyt Hämeessä Urjalassa, missä äitini suku on asunut jo vuosisatojen ajan. Mäkeläiset ovat nimittäin evakkosuku Karjalankannakselta. Muista hyvin kuinka isoisäni, karjalaisittain äijä, toi meille lapsille erikoisia leluja ja makeisia palatessaan turistimatkoilta Leningradista. Vasta aikuisena tajusin, että todellisuudessa matkojen päätarkoitus oli käydä samalla salaa (sukulaisten ja ystävien kanssa) kotiseudulla Muolaassa Kannaksella. Myöhemmin vanhempani järjestivät varmaan pari vuosikymmentä joka kesä kotiseutumatkoja Urjalan seudun karjalaisille Muolaaseen. Isäni serkku, maankuulu karjalanpiirakkamestari, kokki ja keittiömestari Aira Viitaniemi oli puolestaan joka kesä järjestämässä ja tekemässä ruokia evakkokarjalaisten hulppeisiin syöminkeihin ja illallistanssiaisiin Viipurin kuuluisassa Pyöreässä tornissa.
Kun 1980-luvun alussa kävin ensimmäisiä kertoja Virossa, niin aistin virolaisten Viron tasavallan aikojen kaipuussa samanlaisia tuntemuksia kuin evakkokarjalaisten Karjalan ikävöinnissä, mutta vasta kun 1980-luvun lopussa kävin ensimmäistä kertaa Petserissä, niin sain todellisen ahaa-elämyksen. Setojen Petserimaan ja Petserin ikävöinti, kaipuu ja katkeruuskin ovat hyvin verrattavissa karjalaisten tuntemuksiin Viipuria ja Luovutettua Karjalaa kohtaan.
Vuonna 1974 syntynyt ja Tarton lähellä asunut Ahto Raudoja kävi lapsena ja nuorena perheensä mukana vain harvoin Petserimaalla äitinsä suvun juurilla Mõlassa ja Koss´olkassa mm. kirkkopyhinä ja vasta täysi-ikäisenä ja silloin siis jo itsenäisestä Virosta Venäjälle matkustaessa hänessä heräsi vahva kiinnostus äitinsä kotiseutuja ja laajemminkin Petserimaata kohtaan. Seuraavan noin 30 vuoden aikana hän ylitti satoja kertoja ns. väliaikaisen kontrolliviivan, sillä voimassa olevaa rajasopimusta ei Virolla ja Venäjällä (ei myöskään Latvialla ja Venäjällä) vieläkään ole.
Ahto on kerännyt Petserimaalta – vuonna 1920 perustettu silloisen Viron kaakkoisin maakunta – perinnetietoa, musiikkia, muisteluksia, etsinyt suokilpikonnia, pyhiä kiviä, tsasounia, ikivanhoja kiviristejä, Viron Vapaussodan muistomerkkejä ja muinaismuistoja. Ja järjestänyt matkoja, vaelluksia, kunnostanut vanhoja hautoja ja hautausmaita, opettanut Petserin II keskikoulussa ja paljon paljon muuta. Ahto Raudoja valittiin vuodeksi Setomaan kuningaskunnan ylimmäksi käskynhaltijaksi kesällä 2010, ja samana vuonna perustettiin Seto instituut, jonka johtajana Ahto on siitä lähtien työskennellyt.
Ennen sodan alkua vuonna 1940 Petserimaalla asui 15 000–20 000 setoa ja erityisesti Petserin kaupungissa vielä tuhansia muita virolaisia. 15.8.1944 noin 75% entisestä Petserimaan maakunnasta liitettiin Venäjän federaatioon ja Viron SNT:aan jäi vain ne alueet, jotka nykyään muodostavat Setomaan kunnan. Vähitellen alueen setot ja virolaiset alkoivat muuttaa Viroon – koulunkäynti, opiskelu, työpaikat, avioliitot, parempi elämä…, syitä oli monia. Ahto Raudojan kirjan mukaan väliaikaisen kontrolliviivan toisella puolen asui 1996–1997 vielä 700–800 tai mahdollisesti jopa 1000 setoa. Ennen koronan alkua vuonna 2020 heitä oli enää vain alle 200 ja vuonna 2025, kun Ahton kirja ilmestyi, enää vain muutamia kymmeniä, lähinnä vanhempia ihmisiä. 1990-luvulla erikoisluvalla sai Petserimaalle ilman viisumia kirkkopyhien aikaan matkustaa noin 8000 ihmistä, 2000–2017 enää vain noin 2000 ja vuoteen 2020 mennessä oli näiden ilmaisten matkustuslupien saajien lukumäärä laskenut 150–200 henkeen. Ja sitten kaikki matkustaminen käytännössä loppui.
Ahto Raudojan kirja kuvaa, kuinka 20–25 vuotta sitten oli vielä olemassa vanha aito Setomaa noilla Venäjään virallisesti kuuluvilla alueilla. Viimeisen 30 vuoden aikana ovat tuhannet setot kuolleet tai muuttaneet Viroon, sadat ja sadat talot ja kymmennet ja kymmenet kylät ovat tyhjentyneet ja osa jopa täysin hävinnyt maan päältä.
Kirjassaan Ahto kuvaa tekstein ja myös valokuvin kymmeniä ja kymmeniä setoja ko. alueelta, joita hän matkoillaan tapasi. Hienoja, värikkäitä, erikoisiakin ihmisiä, joita ei enää ole. Eikä myöskään heidän kotiseutuaan, ainakaan sellaisena kuin se oli vielä neljännesvuosisata sitten. Vaikka Raudoja kuvaa vain vuosikymmen tai parin takaisia asioita eli melko viime aikoina tapahtunutta, niin tahtomattakin minulle tuli kirjaa lukiessani mieleeni karjalaisten laaja kirjallisuus Luovutetusta Karjalasta. Tällaista kirjaa lukiessa tulee suru puseroon ja kyyneleet silmiin – ja pitääkin tulla!
Yksi seikka minun on vielä pakko nostaa esiin Ahto Raudojan koskettavasta kirjasta. Minä tunnen miehen jo noin 30 vuoden takaa. Olemme siis vanhoja ystäviä ja minä olen yksi niistä viidestä henkilöstä, joiden Ahto kirjan alussa kertoo olleen hänen matkatovereitaan useillakin kirjassa mainituilla matkoilla. Niin, että nimi Tapio toistuu kirjassa useita kertoja ja olenpa mukana yhdessä valokuvassakin. 2000-luvun alussa kiinnostuin tsasounista, ortodoksisista kyläkappeleista, joita setoksi kutsutaan termillä tsässon. Vuosikausia matkustimme kolmistaan Ahton ja valokuvaaja Toomas Tuulin kanssa lähinnä kesäisin ympäri Setomaata ja Petserimaata ja vuonna 2011 ilmestyi Ahton ja minun 578-sivuinen vironkielinen tietokirja Setomaa tsässonad. Kun Ahton uuden kirjan Tallinnan esittelytilaisuuden jälkeen avasin kirjan ja luin hänen siihen hetki aikaisemmin kirjoittamansa omistuksen, niin pakostakin liikutuin. Näin Ahto kirjoitti. ”Hea Tapio! Kunagi rändame veel Petserimaal. Ahto, 2025”
Ahto Raudoja: Eesti ja Vene vahel – minu lood Petserimaalt, Seto Instituut, 2025
Teksti on alun perin ilmestynyt Tuglas-seuran ELO-aikakausjulkaisussa toukokuussa 2026
Vastaa