Kielisaariksi kutsutaan virolaisten tai oikeastaan etelävirolaisten (entisiä) muusta etelävirolaisesta asutuksesta erillisiä asuinalueita nykyisen Latvian ja Länsi-Venäjän alueella. Perinteisesti on puhuttu kolmesta kielisaaresta: Kraasna maarahvas (aivan läntisimmässä osassa Venäjää, vain n. 35 km:n päässä Latvian ja Venäjän rajasta, pääosin Krasnogorodskojen kauppalan ja Opotškan kaupungin välissä), Leivu maarahvas (pohjoisessa, hyvin lähellä Viron ja Latvian rajaa Alūksen ja Gulbenen seudulla) ja Lutsi maarahvas (Itä-Latviassa Ludzan kaupungin seudulla).
Leivut olivat muista etelävirolaisista ihan erilinen ryhmänsä, mutta kraasnat eli Kraasna maarahvas kai itäsetoja ja lutsien eli Lutsimaa maarahvaan esivanhemmat olivat ilmeisesti sekä setoja että võrolaisia.
Foto: ”Viimeinen” leivu Anton(s) Bok(s) vuonna 1962. Lähde: TÜ EMSA: arkistonumero PF0033-013.
Kielisaarten kielten kuolema
Ensimmäisenä kielisaarista sulautui kielellisesti ympäristöönsä ilmeisesti Kraasna maarahvas 1900-luvun puolivälissä, ellei jo aikaisemminkin. Tosin virolainen tutkija ja perinteenkerääjä Paulopriit Voolaine, joka vieraili kraasnalaisten asuinalueilla vuosina 1952 ja 1966, on tehnyt muistiinpanoihinsa merkintöjä vielä joidenkin kraasnalaisten jälkeläisten jonkinlaisesta kielimuodon tuntemisesta ja Tarton yliopiston tutkijat löysivät vuonna 2004 joitakin hajanaisia merkkejä kraasnalaisista Ivatsovan kylässä.
Viimeinen tunnettu leivun puhuja oli Anton Bok (1908–1988) Pajušillan eli Kārklupen kylästä nykyisen Lejasciemsin kunnan alueelta.
Viimeisiä aktiivisia lutsin puhujia oli Antonina Nikonova (1898–1983), joka puhui Lielie Tjapšiin eli Sūre-Tsäpsiqin eli Jāni kylässä lutsin kieltä vielä lapsenlapselleen Nikolajs Nikonovsille (1944–2006). Myös Nikolajsin vuonna 2014 kuolleella vaimolla Antoņina Nikonovalla oli jonkinlaista lutsin kielen tuntemusta.
Vastaa