[Üts’ syna]
Jo kutja-sanan yhteydessä totesin, että setoilla ovat hautajaiset ja vainajien kunnioittamiseen ja muisteluun liittyvät tavat paljon vahvempia ja osittain myös paljon vanhempia kuin meillä luterilaisilla suomalaisilla. Suomen ortodoksien hautajaistapoja en niin hyvin tunnekaan…
Värskan ja Verhuulitsan kylän rajalla seisoo Setomaan tunnetuin lautsipetäi. Yhdyssanan jälkiosan suomalainen tunnistaa petäjä-sanamme vastineeksi, yhdeksi kolmesta suomen kielen mäntyä merkitseväksi sanaksi. Mänty-sanamme vastine on viron kirjakielen sana mänd, mutta kaakossa käytetään siis sanaa petäi: pedäjä: pedäjät.
Yhdyssanan ensimmäinen osa lautsi merkitsee kevyttä muutamasta laudasta rakennettua suorakaiteen muotoista alustaa, jonka päälle vainaja arkussa asetetaan sen jälkeen kun hänet on pesty ja puettu. Setomaalla aluksi vainaja sijoitettiin penkin päälle asetutulle lautsille niin, että pää oli ikonikaapin eli pühäsenulkin suuntaan. Jos hautajaisia ei voitu järjestää heti, niin lautsin, jonka päälle oli ensin laitettu olkia ja lakanoita ja sitten vainaja arkussa, alle laitettiin hiekkaa, kiviä jne. jotta vainaja säilyi hyvässä kunnossa hautajaisiin saakka.
Hautajaissaattueessa, joka lähti liikkeelle aikaisin aamulla, vainajaa kannettiin lautsin päällä kotikylän rajalle saakka. Kulkueen edessä kannettiin ristiä, joka hautajaisten yhdessä pystytettiin poisnukkuneen haudalle. Kylän rajalla pysähdyttiin, vainaja arkussaan nostettiin lautsin päältä rekeen tai rattaille, mutta kantoraamimainen lautsi nostettiin pystyyn kylänrajalla tien vierellä seisovan puun tai joskus kiven varaan vähitellen lahoamaan. Joissakin kylissä se poltettiin. Tällaista pyhänäkin pidettyä puuta on sitten puulajista riippuen kutsuttu nimellä lautsipetäi, lautsikatai tai lautsikõiv. Täältä kylän rajalta osa seurueesta jatkoi kirkkoon ja hautausmaalle, osa palasi kotiin.
Foto: Harri A. Sundell: Verhuulitsan lautsipetäi.
