”Kun luemme setonaisten laulamisesta Saksanmaalla tai Venäjällä, Helsingin tai Pariisin konserttilavoilla, niin se pakottaa väistämättä pohtimaan, mitä he varsinaisesti esittävät, mitä symbolisoivat – vain oman etnisen ryhmänsä vai sittenkin myös koko Viron muinaista laulukulttuuria” (Salve 2000: 55).
Tiettyjä vaikeuksia voimme nähdä jo käsitteessä symboli, vaikka termiä käytetään nykyään paljon kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä. Lainkaan korrektisti ei ole määritelty sen erityispiirteitä, esimerkiksi eroa merkistä. Ongelma sekin, että tutkijat suhtautuvat symboliin liian löyhäkätisesti, koska laajempi yleisö on kouluttamatonta, se ei tunne perusaineistoa, johon yksi tai toinen symboli perustuu (Wilson 1976: 119). Vaikeuksia syntyy erityisesti silloin, kun käsillä eivät ole ”valmiit symbolit”, vaan vasta syntymässä, kehittymässä ja muotoutumassa olevat, kuten on laita, kun setot mielletään Viron symbolina. Symbolin avulla on pyritty ja pyritään tuomaan esille ja tekemään tunnetuksi oleellisia seikkoja kulttuurista. Sitä vastoin merkki on aina lyhyempi ja sillä on konkreettinen merkitys, kuten ”Seis” tai ”Tupakointi kielletty”. Symboli on usein yksi ensimmäisistä assosiaatioista, joita ihmisessä syntyy, kun puhutaan yhdestä tai toisesta valtiosta, ja se luonnehtii niin ulos- kuin sisäänpäin suuntautuvaa informaatiota.
Kun minulle ehdotettiin esitelmäaihetta ”Setot Viron symbolina”, niin suostuin, koska minulle oli selvää, että nyky-Virossa setot ovat yksi maan symboleista. Pohdittuani aihetta käsitin, että setoihin liittyvä problematiikka ei ole Virossa yhtenäinen saati yksinkertainen, ja käsitettyäni aiheen mutkikkuuden vaati vastausta sekin kysymys. Toteutin kyselytutkimuksen, jossa tiedusteltiin vain yhtä asiaa: ovatko setot Viron symboli?
Haastattelin eri-ikäisiä, eritaustaisia ja erilaisen koulutuksen saaneita ihmisiä, miehiä ja naisia, virolaisia, muukalaisia, venäläisiä Venäjällä, suomalaisia ja setoja. Haastattelut tehtiin kolmessa valtiossa, joissa setot tunnetaan: Virossa, Suomessa ja Venäjällä. Olen haastatellut noin kahtasataa ihmistä.
Keskustelussa esitelmän otsikosta heitti Aivar Jürgenson ohimennen, että aihe on ”tavattoman hienovarainen”, joskin saamani vastaukset osoittivat usein suurempaa varauksellisuutta: ne olivat sekä odotettuja että yllättäviä. Virolaisilta saadut vastaukset olivat lyhyesti tällaisia:
1. Ovat kyllä.
2. Kyllä, he ovat elävä symboli.
3. Setot ovat varmasti yksi Viron symboleista.
4. He ovat yksi Viron symboleista viiden muun ohella (jotka ovat laulujuhlat, ruiskukka, raha, lippu ja pääskynen)
5. Ovat yksi monista Viron symboleista.
6. Miksi eivät olisi? Ovat taatusti yksi Viron symboleista.
7. Ehkäpä hyvinkin.
8. Miksi juuri heidän pitäisi olla Viron symboli? (Lisäksi ”heihin” viitattiin halveksivassa sävyssä.)
9. Miksi setojen pitäisi olla meidän symbolimme?
10. Setot symbolisoivat vain Viron omaleimaisuutta.
11. Eivät ole.
Eräs haastatelluista muisteli Viron televisiossa esitettyä elokuvaa Itk (’Itku’, tekijä Mare Piho). Itkun Estonia-laivalla menehtyneille oli luonut setolainen lauluemä Olga Lohk. Vastaaja, joka ei aikaisemmin ollut pohtinut setojen asioita, totesi, että heidän itkukulttuurinsa on myös hänen eli kaikkien virolaisten kulttuuria. Tämän kokemuksen perusteella hän totesi: ”Setot ovat kiistattomasti Viron symboli.”
Täysin odottamattomia olivat virolaisten museotyöntekijöiden vastaukset, jotka keräsin Narvassa järjestetyn museonäyttelyiden festivaalin aikana lokakuussa 2002. Vastausten selityksissä tuotiin esimerkki virolaisista kansallispuvuista ja rinnastettiin virolaisnainen raidallisessa hameessaan ja setonainen runsaine hopeakoruineen. Vastaus oli aina lähestulkoon sama: ”Setot eivät ole Viron symboli. Viron symboli on kansallispuvun raidallinen hame.” Tämä oli hämmästyttävää, koska koko Eurooppa Skandinaviaa myöten, samoin kuin muut, kaukaisemmat kulttuurit ovat täynnä raidallisia hameita. Vastaus edustaakin stereotyyppiä. Stereotyyppinen näkemys luo ilmiölle symboliset rajat ja sulkee ulkopuolelle kaiken, mikä ei kuulu mainittuun maailmaan.
Oman ryhmänsä muodostivat toisenlaiset vastaukset:
1. Setot ovat tietyssä yhteydessä varmasti Viron symboli, ei kuitenkaan kaikkialla ja kaiken aikaa.
2. Setoja käytetään tavaramerkkinä.
3. Kun Viroa esitellään jossain, niin siellä setot ovat varmasti Viron symboli.
4. Setoja hyödynnetään törkeällä tavalla: kun heitä tulee tarvis, niin käytetään; ja kun on tarvis soimata, niin soimataan.
5. Heihin sovelletaan kaksoisstandardeja.
6. Setoja käytetään hyväksi.
Kolme viimeksi mainittua olivat varsin tavallisia vastauksia. Sitä ei pidä ihmetellä. Tarkastelkaamme esimerkkinä vain entisen Optivan pankin mainosta, jossa lukee setonaisen korupaljouden yhteydessä: ”Pitäisikö maksukykyisyys vielä todistaa?” Tässä voi kyllä havaita ”hyödyntämistä rahan tekemiseksi”, samalla kun perinteisessä kulttuurissa setot lahjoittavat kirkossa korujaan ikoneille (Piho 2000).
Setojen kannalta ei ollut yllättävä vastaus, jossa heidät nähtiin tavaramerkkinä, heitä käytettiin törkeästi hyväksi ja soimattiin. Vastaus oli tarkasti muotoiltu. Yllättävämpää oli se, että sama käsitys esiintyi virolaisilla tai ainakin osalla heistä.
Oman ryhmänsä vastaajista muodostivat ulkomailla asuvat virolaisnuoret, jotka kertoivat, että kun he näkevät laulavia ja hopeakoruissa esiintyviä setoja ja heitä ihastelevia ihmisiä ulkomailla, niin he samastuvat setoihin ja sanovat: ”Mekin olemme sieltä kotoisin.”
Tuglas-seuran luennoilla Helsingissä kyselyyn kirjallisesti vastanneista suomalaisista vanhin oli 83-vuotias, nuorin 23-vuotias. Vastaukset kuuluivat:
1. Kyllä, setot ovat Viron symboli.
2. Ei, setot eivät ole Viron symboli.
3. Ovat ja eivät ole. Vastausta selitettiin ja perusteltiin pitempäänkin: Miksi eivät olisi? He ovat värikäs vähemmistö, voisivat hyvin olla Viron symboli.
4. Olen lapsuudestani asti nähnyt perhealbumissa setojen kansallispukuja, ovat ne symboli.
5. Setokorut ovat symboli, ne ovat kauniita.
6. Setot edustavat vanhaa kulttuuria, he ovat symboli.
7. Setot ovat säilyttäneet kulttuuria, se on symboli.
8. Eksoottista ja aitoa.
Kysyin myös, että jos setot eivät ole Viron symboli, niin mikä sitten on. Vastaajista kukaan ei maininnut muita Viron symboleita, vaikka he Tuglas-seuran luentojen kuulijoina lienevät paljon paremmin perillä virolaisesta kulttuurista kuin suomalaiset keskimäärin.
Pietarissa ja Pihkovassa haastatelluilta sain vastaukseksi Viron symboleihin: Vana Toomas, Vana Tallinn -likööri ja Georg Ots. Vastaukset kuulostivat kuin Tallinnan kaupunginjohtajaehdokkaiden suusta pudonneilta, kun televisiossa ruodittiin virolaisia symboleja tuoreimpien paikallisvaalien aikaan. Osa Pietarin virolaisista arveli, että Viron symboleita ovat laulujuhlat, kansallispuvut ja Viron raha.
Poikkeava oli Pihkovassa asuvan Viron tasavallan kansalaisen näkemys, että setot ovat Virossa hylättyjen symboli, mikä viittaa setojen alueen luovuttamiseen. Vironvenäläiset eivät osanneet ottaa asiaan kantaa, koska he eivät tiedä setoista mitään. Eräs nuorukainen oli kuitenkin kuullut jotain Seton kuningaskunnasta ja arveli, että ”jos heillä on jo oma kuningaskin, niin he ovat varmasti Viron symboli”. Kantaa eivät osanneet ottaa myöskään nk. paikalliset venäläiset eli ne, jotka ovat vuosisatoja asustaneet setojen naapurina Setomaalla. Silti todettiin, että ”setot ovat itsensä symboli”.
Tuon erikseen ilmi setojen vastaukset. Yleisesti arveltiin:
1. Setojen panos Viron valtion maineen luomisessa on suurempi kuin se, missä määrin heitä arvostetaan.
2. Setoja käytetään valikoivasti. ”Kun me kysymme omaa aluettamme takaisin, niin sitä ei oteta kuuleviin korviin.”
3. ”Samaan tapaan ei voi verrata sitä rahamäärää, joka käytetään Viron mainostamiseksi setojen avulla, siihen rahamäärään, jonka setot saavat oman kulttuurinsa säilyttämiseksi ja kehittämiseksi (Aare Hõrn puhelinhaastattelussa).
Folkloristi Igor Tõnurist on jo 20 vuotta sitten maininnut yksityiskeskustelussa, että virolaiset ovat sovinisteja suhteessa setoihin.
Tulee todeta, että virolaisille on muodostunut setoista klisee ja että se on pejoratiivinen. Myös setoilla on virolaisista klisee, sekin pikemmin negatiivinen. Virolaiset ovat muuttaneet sanan setu kirosanaksi, setot puolestaan kutsuneet virolaisia nimityksellä mõtsk (metsik, ’villi”), mõtsigu sarv. Viimeksi mainitun voi tulkita myös paholaiseksi.
Sigmund Freud on käsitellyt ilmiötä, että juuri rinnatusten elävät ja toisilleen muutenkin läheiset liittolaiset, kuten espanjalaiset ja portugalilaiset, pohjois- ja eteläsaksalaiset, englantilaiset ja skotit, ovat keskenään sotajalalla ja pilkkaavat toisiaan vastavuoroisesti (Freud 2000: 57). Voimme lisätä joukkoon suomalaiset ja ruotsalaiset, puolalaiset ja venäläiset jne. Meillä ovat virolaiset ja setot. Freud kutsui tätä ilmiötä ”pienten erojen narsismiksi”, mikä ei juuri auta selventämään asiaa. Tunnistettavaa on kuitenkin aggressiovietin kätevä ja melko viaton tyydytystapa, joka lisää yhteisön jäsenten keskinäistä yhteenkuuluvuutta (Freud 2000: 57).
Muutosten aika on silti koittanut jo ammoin, sillä virolaisten ja heidän etnisyytensä tunnustavan ryhmän eli setojen välillä keskeinen lähentyminen on ilmiselvää. Erityisen aktiivinen tällä saralla on Viron nuorempi ja kouluttautuneempi sukupolvi, joka tuntee tarvetta lähestyä aitoutta ja täysiarvoisuutta. Setoaiheet ovat in, ja kuten eräs radiotoimittaja sen ilmaisi, ”setot ovat virolaisille kuin hunajapurkki”. Siitä voi osaksi tunnistaa egoistisen käytön, suomatta itse mitään tilalle, käytön vain hyödyntämällä, yksinkertaisesti käyttämällä hyväksi. Samalla on syntynyt joukko ihmisiä, joille on ”juolahtanut mieleen” oma setotaustansa, koska enää ei ole vaarallista olla seto ja on löydetty kätevä ja vaaraton taloudellinen hyödyntämistapa.
Vielä vähän yli sata vuotta sitten olivat setot ja Setomaa virolaisille terra incognita, tuntematon maa. Kirjallisuudessa heitä kutsuttiin ”Pihkovan virolaisiksi”, vaikka jo Fr. R. Kreutzwald käytti setoilta saatua aineistoa Kalevanpojan luomiseksi ja Oskar Kallas keräsi heiltä muinaismuistoja ja -esineitä. Jakob Hurt on toiminnallaan setojen laulujen tallentajana ansainnut setojen kunnioituksen ikuisiksi ajoiksi.
Koska setot elivät yli 600 vuoden ajan melko eristäytyneinä lähinaapureistaan virolaisista ja venäläisistä, he erosivat selvästi molemmista. Venäläisten itänaapurien kanssa heillä oli yhteinen ortodoksinen usko, koillisvirolaisten kanssa taas yhteinen kieli, yhteiset pakanalliset palvontapaikat (Oravan metsä, Meeksi, Saatse) sekä Viron puolen avoimemmat perhe- ja sukulaisuussuhteet. Niin setot kuin virolaiset käyttivät itsestään nimitystä maarahvas.
Arkeologien mukaan nykyisellä Setomaalla oli kulttuurieroja verrattuna muuhun Viroon jo kivikaudesta lähtien (suullinen tieto arkeologi Arvis Kiristajalta). Setojen asuinalue muodostui 1200-luvulta alkaen, jolloin Pihkovan (Novgorodin) ruhtinaskunnan ja Tarton hiippakunnan välillä solmitun poliittisen sopimuksen tuloksena vedettiin poliittinen raja ja osa Kaakkois-Viron heimoalueesta siirtyi Pihkovan ruhtinaskunnan alaisuuteen (Laul 1995: 142–143). Tuo ala olikin tuleva Setomaa. Syntynyt raja erotti myöhemmin Pihkovan ja Liivinmaan kuvernementteja. 1800-luvulla setot tunnettiin nimellä poluvertsik(’puoliuskoinen’), näin venäläiset heitä kutsuivat. Lehdistössä heihin viitattiin nimityksillä ”Pihkovan virolaiset” ja ”Petserin virolaiset”. Ensimmäistä kertaa heidät noteerattiin ”setoina” vasta 1860-luvulla sanomalehdessä Inland (Hartmann 1860: 626). Sana poluvertsik lienee melko vanha, ja se vahvisti jo 1400–1500-luvulla syntyneen tilanteen, jossa setojen kulttuuriin oli muodostunut katolilaisuuden ja ortodoksisuuden symbioosi, joka lepäsi mukavasti setojen vanhan pakanallisen uskon varassa.
Willem Buck arveli vuonna 1909, että setojen tulee luopua sulkeutuneisuudestaan ja että aika armottomuudessaan vaatii ratkaisua: ”Aika seisoo setojen oven takana ja huutaa: Tulkaa ulos joko venäläisinä tai virolaisina. Setoja ei enää tarvita.” (Buck 1909: 75)
Viron kansallisen heräämisen aikana, kun virolaiset alettiin käsittää kansallisuutena, setot asuivat Pihkovan kuvernementissa eikä heihin liitetty käsitettä ”virolainen”. Heitä ei pidetty omina ja kutsuttiin setoiksi. Kun Setomaa liitettiin 1920-luvulla Viron tasavaltaan, niin setot luettiin kuuluviksi virolaisiin ja alkoi Setomaan virolaistaminen (vironkielinen koulusivistys, virolaiset sukunimet jms.)
Virolainen älymystö näki ja kuuli setoista ensimmäisen kerran vuonna 1912 Viron kansallismuseossa ja Vanemuine-teatterissa. Muut virolaiset näkivät kansallispukuisia ja laulavia setoja vasta Viron tasavallan alkuvuosina laulujuhlien aikaan (Piho 2000: 58).
Setojen ”etninen vaaka” alkoi 1900-luvun keskipaikkeilla kallistua kohti virolaisuutta. Alkaako se tällä vuosituhannella kallistua kohti setolaisuutta?
Setot eivät ole uusi ilmiö Viron symbolina, kuten monet kuvittelevat; he ovat jo aikaa sitten ylittäneet kansalliset raja-aidat ja ovat paljon tunnetumpia kuin luullaan. Jo 1930-luvun lopussa setot tuotiin Pariisissa näytteille Musee de Hommen tiloihin esittämään virolaisia. Korujen paljoudesta tunnettuja kulttuureja käsittelevissä vieraskielisissä artikkeleissa setonaiset ovat ”virolais-setoja”.
Kun kävin 15 vuotta sitten Kaukoidän Habarovskissa kylässä erään korealaisen taiteilijan luona, näin seinällä lehtileikkeen Värskan kylän setokuorosta. Tiedusteluun, keitä kuvassa oli, vastattiin ”setoja” ja – vastaajan nähdessä kysyvän ilmeeni – täsmennettiin ”virolaisia”.
Jokunen vuosi sitten näytettiin Amerikassa Metropolitan Operassa virolaista esitystä, johon lauluineen ja tansseineen osallistuivat kansallispukuiset setonaiset. Kun Viron television haastattelussa vierailta kysyttiin myöhemmin vaikutelmia, kaikki puhuivat vain setonaisten laulusta ja suorastaan liikuttuneina ja tunnekuohun vallassa ihasteltiin korujen määrää ja etenkin naisten suurta rintasolkea. Muistelkaamme myös Euroviisujen laulukilpailua, jossa Viroa mainostivat virolainen luonto sekä laulavat ja tanssivat nuoret setonaiset hopeakoruissaan. Hiljattain myös Lontoossa järjestetyillä matkamesuilla mielenkiinnon vangitsi valtava valokuva kansallispukuisista ja hopeakoruin kaunistautuneista setonaisista.
Entinen Viron television työntekijä, nuori mies, joka on osallistunut Viron visuaalisen imagon luomiseen ulkomailla, kertoi, ettei hän ole viime aikoina nähnyt ainuttakaan visuaalista työtä, jossa setoja ei käytettäisi Viron merkkinä.
On ymmärettävää, miksi setoja ei kiinnosta, ovatko he Viro symboli vai ei. Kymmenen viime vuoden aikana setojen itsetietoisuudessa on tapahtunut valtavasti muutoksia. Nykyään setoilla on oma eepos, oma lippu, oma hymni, omat kansallisvärit (punainen ja valkoinen), omat museot, oma kuningaskunnan päivä, oma setonkielinen sanomalehti, säilyneet kansallispuvut ja korut. Setomaan kongressissa vuonna 2002 setot julistautuivat itsenäiseksi kansaksi.
Setot ovat tunnettuja ja tunnistettavia sekä tunnustettuja oman alueensa ja valtionrajojen ulkopuolella. Pikkukansana he ovat luoneet ja säilyttäneet mitä omaperäisimmän kulttuurin, josta he ovat itse ylpeitä ja jonka he tuovat tasavertaisena suurten kansojen kulttuurien rinnalle.
Setot ovat osa Viron nykykulttuuria, vaikka määrällisesti he muodostavat vain pienen osan Viron kansasta. Mutta kuten kolmirivisiin japanilaishaikuihin sisältyy toisinaan koko maailma, niin voivat symbolitkin välittää valtavasti informaatiota, samalla kun ne itse pysyvät vähäisinä, mieleenpainuvina ja tunnistettavina.
Tulevaisuuden Euroopan kontekstissa ovat setot yhdessä Suomen karjalaisten ja muiden kanssa alituisen kiinnostuksen kohteena, arveli Karjalan Liiton toiminnanjohtaja Helena Valta TV2:lle antamassaan haastattelussa marraskuussa 2002.
Setojen laulukulttuuri, kansallispuvut ja korut – ”pyhä kolminaisuus” ja ortodoksinen usko, samoin kuin aika ajoin esille nousevat rajaongelma sallivat todeta, että nykyisin setot ovat Virossa visuaalinen ilmiö ja omasta mielestäni vakiintunut Viron symboli, tunnistettava, oleellinen, elävä sekä niin sisään- kuin ulospäin aktiivisesti suuntautunut.
Lähteet
Buck, Willem 1909. Petseri eestlased. Tartu.
Freud, Sigmund 2000. Ahistus kultuuris. Sealpool mõnuprintsiipi. Tallinn: Vagabund.
Hartmann, H. 1860. Neuhausen und die Pleskouschen Esten. – Inland: 626.
Laul, Silvia 1995. Eesti kagupiir ja Setomaa kujunemine. – Õpetatud Eesti Seltsi Aastaraamat 1988–1993. Tartu.
Piho, Mare 2000. Setu Silver Decorative Jewellery in the Context of Town Culture. – On Rural and Urban Areals. Pro Ethnologia 9. Publications of Estonian National Museum. Tartu, 49–60.
Salve, Kristi 2000. Toone tare. Tähelepanekuid setu surnuitkude žanridevahelistest ja geograafilistest seostest. – Tagasipöördumatus. Sõnad ja hääl. Toim. Kristi Salve, Mare Kõiva, Ülo Tedre. Tartu: Eesti Kirjandusmuuseum.
Wilson, William A. 1976. Folklore and Nationalism in Modern Finland. Bloomington and London: Indiana University Press.
Suomentanut Hannu Oittinen
Jutun kuvien tekstit:
Kuva 1. Optiva-pankin mainos vuodelta 2000. Kuvannut Anu Ansu. (Ei mukana suomennoksessa)
Kuva 2. Ikonille lahjoitettuja setokoruja. Kuvannut Mare Piho. (Korvattu vastaavalla kuvalla Saatsen kirkosta. Kuvaaja Harri A. Sundell)
Vastaa