Suomentanut Hannu Oittinen Mare Pihon artikkelista Setude ümberasumisest külmale maale.
Tsaarinaikaisessa kirjallisuudessa setot on tunnettu myös nimellä Pihkovan virolaiset, ja vuoteen 1920 asti he kuuluivatkin Venäjän sosiaalis-taloudelliseen järjestelmään. Entisestä Pihkovan kuvernementin osasta muodostettiin Viron tasavallassa oma hallintoyksikkönsä Petserinmaa (kansatieteessä Setumaa), jonka maanomistusolot poikkesivat muusta Virosta. Setomaalle tyypillinen maanomistusmuoto oli nk. hingemaa, kyläyhteisön (ven. обшина) haltuun luovutettu maa. Se jaettiin kyläyhteisön jäsenten kesken aika ajoin uudestaan sen mukaan, miten ihmisiä oli merkitty henkikirjoihin. Laitumet ja metsät olivat yhteiskäytössä. Kuten yleisesti tiedetään, tällaisella jakomaalla maanviljelys ja karjankasvatus ei antanut puoltakaan siitä tulosta, joka saatiin omasta kotitaloudesta (Setomaa 1928: 63). Myös väestöntiheys oli Setomaalla suurempi kuin muualla Virossa.
Maalaiselämässä tapahtuneiden muutosten vuoksi vallitsi liikakansoitetulla Setomaalla valtava pula maasta 1800-luvun lopulla, mikä johti Siperiaan suuntautuneeseen muuttoliikkeeseen. Setojen muuttoliike oli vain osa 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen osuneesta virolaisten laajasta muuttoaallosta (Piho 1995: 2000). Siirtolaisuus oli huolellisesti valmisteltu valtiollinen ohjelma, jonka oli määrä lievittää pulaa maasta Venäjän Euroopan-puoleisessa osassa ja liittää uudet kolonisoitavat alueet (eli Siperia) Venäjän yhteyteen. Tähän liittyi myös Siperian halkaisevan rautatien rakentaminen. Siirtolaisuuden järjestämistä varten luotiin siirtolaishallitus (Переселeнческое управление). Siirtolaiset saivat uudessa asuinpaikassa maata ja metsää, heille myönnettiin taloudellista tukea ja heidät vapautettiin valtiollisista maksuista. Siirtolaisuutta propagoivia tietokirjoja julkaistiin myös viroksi ja niissä annettiin paljon käytännön neuvoja (Väljarändamine 1909).
Jenisein kuvernementissa
Setot siirtyivät Itä-Siperiaan Jenisein kuvernementtiin (nykyiseen Krasnojarskin aluepiiriin) Kani- ja Manajokien väliselle alueelle. Kovalla työllä metsästä raivattiin peltomaata, perustettiin kyliä ja rakennettiin taloja. Muutaman kymmenen vuoden aikana asutettiin maa-ala, joka oli Setomaata monin verroin suurempi. Sen suurimmiksi keskuksiksi muodostuivat Hait (Хайдак, 1903?), Pikku-Hait (Мaлый Хайдак), myöhemmältä nimeltään Rainova, Sinikrebot (Синий Хребет, Viron Sinimäkien mukaan (Sinimäed), 1906), myöhempi setolais-virolainen Pulatnova (Пулатновка), Estonski, Krestjansk (1907) sekä Asafjevka. Manajoen takaiset kylät olivat Serednä Maan, myöhempi Vasiljevka (Васильевка), Koolup ~ Koolop (Голуьевка), Porki (Борки) ja Leibä (Лейба). Myöhemmin tulivat vielä setojen vain osin asuttamat Tülp ~ Tülüp (Тюлоп) sekä setolais-virolais-latvialainen Ostrovna (Островки). Sergilin puron varteen perustettiin Sergilä (Сыргил) ja Uus-Petseri (Новая Ретсора, Viron Uus-Petserin mukaan, 1893), mutkittelevan Kanijoen varrelle taigaan Verhnjaja, Nižnjaja Lebedevka, Ust-Borga ja Zaharjino. Kanijoen varrella sijainneet kylät hävitettiin 1970-luvulla, kun niiden paikalle rakennettiin salainen ja suljettu kaupunki eli karttoihin merkitsemätön Krasnojarsk-45. Kaupungin nykyinen nimi on Zelenogorsk.
Siperian setokylistä sekä yksittäisistä taloista (huutor, saimk) muodostui ajan mittaan neljä suurempaa setotaajamaa: Hait, Krestjansk, Uus-Petseri ja nk. Manan-takaiset alueet (Заманье).
Elämä ja toiminta
Setojen uusi asuinpaikka sijaitsi mustanmullan alueella metsäarolla ja osaksi taigavyöhykkeellä. Maaperä oli hedelmällistä eikä kaivannut lannoittamista, myös sadot olivat huomattavasti suuremmat kuin kotimaassa. Sen sijaan taiga ei ilmastoltaan sopinut maanviljelyyn. Krasnojarskia halkaisee nimittäin nolla-asteinen lämpökäyrä eli vuoden keskilämpötila on siellä nollan paikkeilla.
Mannerilmasto, helteiset kesät ja epätavallisen kylmät talvet toivat muutoksia setojen perinteiseen elämäntapaan: syntyi uusia ruokailutottumuksia sekä elintarvikkeiden säilytyskeinoja, muutoksia tuli vaatetukseen, rakennuksiin, toiminta-alueisiin ja tapoihin (Piho 1990: 417–422; Piho 1995: 200–221; Piho 1997: 51–64). Hyvin säilyivät ja konservoituivat vanhat käsitykset, muistot ja äidinmaan nostalgia. Maanviljelyn ja karjankasvatuksen oheen, jotka olivat olleet peruselinkeinoja Setomaalla, tulivat nyt kalastus, tukinuitto, työ kultakaivoksissa ja tavarankuljetus Siperian rautatien varresta Sajanvuorten yli kultakaivoksiin. Työ kultakaivoksissa oli erityisen tärkeää, sillä se tarjosi oleellisen elinkeinon taigan setoille. Talvella monet harjoittivat metsästystä.
Mustanmullan alueen Haitin, Pulatnovan ja Krestjanskin kylien asukkaiden peruselinkeinoksi jäikin maanviljelys ja karjankasvatus. Toisin kuin Setomaalla täällä pidettiin paljon mehiläisiä. Kotimaassa tavallisia hedelmä- ja marjapuutarhoja Siperiaan ei perustettu talvipakkasten vuoksi. Viinimarjapensaita uuden asuinalueen metsissä ja ojanpientareilla kasvoi muutenkin runsaasti.
Manan-takaiset setot
Manajoki virtaa melko kapeassa laaksossa, jota ympäröi taigametsä. Aluetta ei ole pidetty sopivana asuinpaikkana, vaikka Manajoen varren kalliopiirrokset viittaavat muinaisasutukseen. Viimeistään 1700-luvulta on tietoja Kiinan alamaisista, joiden tuli pakkoluovuttaa venäläisille soopelinnahkoja ja hopeaa, Venäjän rajat ulottuivat näille tienoin vuonna 1727. Paikannimet (jokien, purojen, vuorien, kylien nimet) ovat yhä alkuperältään kiinalaisia. Seudulla on elänyt myös Katšinskin tataareja.
Setot saapuivat Manajoen varrelle 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Vaadittiin kovaa työtä ja useita vuosia, jotta taigametsään saatiin perustettua kylät, talot ja pellot. Maanviljelyyn ja karjankasvatukseen alue ei sovi kovinkaan hyvin. Kesä on lyhyt, ensilumi sataa jo syyskuussa. Lehmät joutuvat olemaan navetassa 7–8 kuukautta, kesällä ne etsivät itse syötävää taigasta ja antavat kolme litraa maitoa. Talon töiden ohella setot ovat puuhailleet metsästyksen ja kalastuksen parissa, sillä Manajoki oli hyvin kalaisa. Kalaa käytiin kaupittelemassa muissa kylissä tai sitä vaihdettiin viljaan.
Kultakaivokset
Nuoret miehet saivat maaliskuusta lokakuulle töitä kultakaivoksista, ja esimerkiksi Serednä Maanin tai Koolopin kylän asukkaille kultakaivoksista tuli peruselinkeino maanviljelyn ja karjankasvatuksen rinnalle.
Manan lisäjoista on kultaa huuhdottu jo pitkään (Перечень 1901: 68–69; Уманский 1888). Kaivokset sijaitsivat vuorilla, kylistä muutaman päivämatkan päässä. Susien ja karhujen vuoksi matka oli erityisen vaarallinen jalkapatikassa kulkeville, joskin myös hevosmiehet pitivät parempana liikkua joukolla. Melkoinen vitsaus karhut olivat myös kultakaivoksille (Вестник 1895). Petojen säikäyttämiseksi hevosille pantiin kellot kaulaan. Manan alueen pienet ja sitkeät hevoset (taiga hobõsõ) tuotiin Mongoliasta. Kipakan luontonsa vuoksi niitä ei kuitenkaan voinut käyttää kaivostöissä.
Kultaa kaivettiin artelleissa ja pieninä ryhminä, joissa työskenteli pääasiassa naimattomia miehiä (joskus harvoin myös naimaton nainen). Paljon käytettiin lasten työvoimaa. Orešnan kylän kylän erään 82-vuotiaan entisen kullankaivajan laskelmien mukaan kaivoksen työläisistä oli lapsia 8–9 %, iältään 13–17 vuotta. Hänet itsensä oli jo 14-vuotiaana vanhempien velan katteeksi lähetetty kaivoksiin (mistä hän oli toistuvasti paennut). Sen sijaan kullanhuuhdonta oli tervetullut tulonlähde, näin erityisesti Siperian setojen nuoremmalle sukupolvelle.
Työläiset edustivat useaa kansallisuutta, ja elämä kulki omaa rataansa usein kirjoittamattomien sääntöjen mukaan – raakuuden ja väkivallan rinnalla esiintyi tolkutonta avokätisyyttä. Kullankaivajat olivat yleensä vieraanvaraisia, rehellisiä ja anteliaita. Ainoat asiat, jotka heiltä piti piilottaa, olivat kulta ja viina. Piilottamisessa oltiin hyvin kekseliäitä. Kullan kätköpaikkana käytettiin jopa erityisiä ”salasaappaita”. Kullankaivajien vaatetuksessa näkyi aineksia niin Siperian kasakoilta, tataareilta kuin kaupunkilaismuodistakin, ja heidän puheenparressaan oli sanoja ja käsitteitä, jotka olivat ymmärrettäviä vain omalle pienelle ja suljetulle porukalle (Латкин 1869: 143–145; Борхвалдт 1998).
Kullanetsijät olivat talonpoikiin verrattuna rikkaita, ja omaa varallisuutta näytettiin kotikylässä mieluusti. Matkittiin menneiden aikojen kultakaivosten omistajien tuhlailevaa elämäntapaa: kuten näiden eteen levitettiin kaupungin kadulla persialaisia mattoja, niin levitettiin kalliita kankaita myös setokylän raitille.
Kullankaivamisen parissa ahersivat maanviljelyn ja karjankasvatuksen ohella myös Uus-Petserin kyläkunta ja Kanijoen varrelle asettuneet setot (myöhemmin he työskentelivät Borodinon kivihiilikaivoksissa, jotka ovat Siperian suurimmat). 1930-luvulla kullankaivajat olivat kuitenkin ensimmäisiä, joista tuli neuvostovainojen uhreja. Ainutkaan pidätetty ei palannut, vaan kaikki tapettiin.
Tukinuitto
Tukinuittoa Manajoella pidettiin tavattoman vaarallisena, ja onnettomuuksia sattuikin paljon. Talvella puut kaadettiin ja tuotiin hevosilla Manajoen varteen. (Kolhoosien aikaan pakollista talvista metsätyötä, johon niin miesten kuin naisten tuli osallistua, kutsuttiin nimellä rassõ leib, ’raskas leipä’). Sen jälkeen tukkilautat uitettiin jokea pitkin Narvan kylään, sieltä muiden tukinuittajien mukana eteenpäin Krasnojarskiin. Sesonkia kesti keväästä myöhäiseen syksyyn, uittotöissä oli sekä miehiä että naisia. Tukinuittajille kehittyi oma mentaliteetti sekä erikoisia kulttuurielementtejä (esimerkiksi hyvin omailmeinen setolainen miestenlaulu).
Tukinuittajat kohtasivat myös vankeja. Massavainojen kohteeksi päätyneiden sijoittamiseksi Manajoen alueelle taigaan perustettiin kokonainen vankileirien verkosto. Setojen tuli toimittaa vangit hevosilla rautatieasemalta leireille. Myös vangit työskentelivät metsätöissä ja kuljettamassa tukkeja Manajoen varteen. Narvan kylästä Pimijaan he jopa rakensivat rautatien ja perustivat puunjalostusteollisuuslaitoksen. Myöhemmin entisten vankileirien ympärille syntyi suuria kyliä, jotka tätä nykyä ovat tyhjenemässä.
Siperian setojen keskukseksi muodostui Haitin kylä. Se perustettiin ilmeisesti 1903, ja vuonna 1918 siellä asui jo 150 perhettä (Nigol 1918: 55). Se oli suurin setokylä, Siperian Setomaan pääkaupunki. Kylässä oli myös nk. ministeriökoulu (maa-alkeiskou) sekä oma rukoushuone, jota siperialaisen perinteen mukaan kutsuttiin ”puolikirkoksi” (poolkirik, Витальский 1915: 26–30). Seurakunta perustettiin vuonna 1912 (GAKK, fondi 595, nimiluettelo 113, arkistokappale 65). Hait ja sen naapurikylät kuuluivat aluksi Perovon kirkon seurakuntaan. Kirkossa käyminen oli kuitenkin vaikeaa, koska Perovoon oli 20–30 kilometriä huonoa tietä. Vuonna 1913 talonpojat esittivät viranomaisille, että Haitin kylään rakennettaisiin kirkko. Nämä olivat heti suostuvaisia edistämään venäläisen ortodoksisen kirkon saamista, koska naapurustossa sijaitsi iso vanhauskoisten kylä Ambasõ (Умбаз) ja muitakin vanhauskoisten keskuksia. Haitin kylän Pyhän kolminaisuuden kirkon (Троитский собор) suunnitteli Krasnojarskin kuvernementin arkkitehti Sokolovski ja rakennustyöt alkoivat vuonna 1915 (GAKK, fondi 262, nimiluettelo 1, arkistokappale 275, s. 177a, 188). Kirkon yhteyteen rakennettiin papin ja diakonin asuintalot ja puutarhat (kansan suussa papi maja ja papi aida), jääkellari, varsinainen kirkkotarha sekä portti kirkkomaalle. Haitista tuli kirkonkylän ja lähiseudun ortodoksien uskonnollinen keskus. Haitin seurakuntaan kuuluivat Sinikrebot (myöhempi Pulatnova), Pikku-Hait, Krestjansk, Ambasõ, Karõmovo, Malõi Imbež, Bolšoi Lug, Serednä Maan, Koolup, latvialais-setolainen Ostrovna (Островки) ja Koželak, jossa asui lahkolaisten jälkeläisiä. Kaikkiaan Haitin seurakuntaan kuului 2820 henkeä, heistä luterilaisia 309 miestä ja 287 naista, vanhauskoisia 69 miestä ja 73 naista (GAKK, fondi 595, nimiluettelo 113, arkistokappale 65). Haitin kylän hautausmaa (kalmõhtõ aid) oli kirkon vuoksi arvokas, ja sinne hautasivat omaisiaan myös naapurikylien setot (hautausmaita oli tosin myös Krestjanskissa, Serednä Maanissa ja Koolupissa). Kirkko suljettiin 1938 ja purettiin 1956.
Uus-Petseri
Uus-Petserin kylät kuuluivat Ujarin kirkon seurakuntaan, Kristuksen kirkastumisen kirkko valmistui Ujariin jo 1874. (GAKK, fondi 595, nimiluettelo 113, arkistokappale 65, s. 84). Ensimmäisten setoasukkaiden talot muistuttivat linnoituksia – raitinpuoleisilta seiniltä puuttuivat ikkunat, pihaa ympäröivät sivurakennukset ja korkea riukuaita. Se suojasi pakkotyöläisiltä ja kulkureilta, jotka terrorisoivat seutua. Tulokkaita ei katsottu hyvällä naapurikylässäkään, ukrainalaisten Aleksandrovkassa (joka oli setoille ”sipulikylä”).
Muutamaa vuotta myöhemmin Uus-Petseriin saapui luterinuskoisia virolaisia, jotka eivät aluksi suhtautuneet setoihin kovinkaan ystävällisesti. Esimerkiksi kylän hautausmaan jakoi korkea hirsiaita setojen ja luterilaisten puoliksi. Nykyään tämän muistaa enää vanhin sukupolvi – kun taas nuorempi, seka-avioliitoista juontuva sukupolvi, ei käsitä tämän erontekemisen perustetta. Uus-Petserin asukkaiden peruselinkeinoiksi muodostuivat maanviljely ja karjankasvatus, erityisesti sikatalous. Omat tuotteet kaupiteltiin Ujarin markkinoilla. Siellä tavattiin myös muualla asuvia setoja, mutta suuret etäisyydet eivät suosineet suoria ja pysyviä kontakteja. Kylään perustettiin koulu, myöhemmin kirjasto ja klubi. Nuoret saivat töitä lähellä sijaitsevista Kanijoen varrella sijaitsevista kultakaivoksista sekä Borodinon hiilikaivoksista. 1930-luvun lopulla osa kaivoksissa työskennelleistä setoista siirtyi Uzbekistaniin.
Toisen maailmansodan jälkeen Uus-Petseriin on muuttanut saksalaisia, jotka ovat avioituneet myös setojen kanssa. 1990-luvulla monet perheet ovat siirtyneet asumaan Saksaan.
Setot ja vanhauskoiset
Manajoen varren taigassa kohdattiin sinne jo aiemmin perustetun Koželakin kylän asukkaita. Vanhauskoisten kylään asettui myös setoja, ensimmäiset talot he rakensivat Koželakiin vuonna 1916. Myöhemmin on sattunut yksittäisiä seka-avioliittoja. Sellaisissa perheissä suhtaudutaan ulkopuolisiin lievän varauksellisesti.
Myös vanhauskoisten Ambasõ oli perustettu ennen setojen saapumista. Sinne siirtyneet setot pysyttelivät erillään, vanhauskoisten ja setojen seka-avioliittoja siellä ei esiintynyt. Kummankin ryhmän elämäntapa, luonne ja kulttuuri erosivat niin paljon, että toinen toista tarkasteltiin etäältä kuin mitäkin ihmettä. Setojen mielestä vanhauskoiset olivat tuittupäitä, äkkipikaisia ja kostonhimoisia. Setoja hämmästytti, että miehet kävivät kesällä saunassa yllään huovikkaat, turkki ja karvalakki. Vanhauskoiset taas pitivät setoja ilomielisinä ja ”outoina”, sillä miehet pitivät raidallisia sukkia ja ”naiset lauloivat liian paljon”. Työteliäisyyttä arvostettiin kuitenkin puolin ja toisin.
Osa Serednä Maan setoista omaksui vanhauskoisten erään suuntauksen, nk. dyrniläisten (vir. dõrnikute) tavan, jonka mukaan tulee rukoilla idän suuntaan. Dyrniläiset eivät kumartaneet ikoneja eivätkä rukoilleet niiden edessä, koska heidän mukaansa kaikki vanhat ikonit ovat ryvettyneitä. Patriarkka Nikonin uudistusten jälkeen ei kuitenkaan ollut enää oikeita pappeja, jotka voisivat siunata uudet ikonit (Старообрядьество 1996: 90–91). Dyrniläiset rukoilivat kesällä ulkona ja talvella talon itäseinään avatun aukon luona. Aukosta poistettiin tuke ja aukon läpi rukoiltiin kohti itää (siitä myös heidän nimityksensä < ven. дыра, дырка ’aukko, reikä, läpi’). Oikea- ja vanhauskoiset setot saattoi erottaa vaikkapa talon eteen istutettujen koristepuiden mukaan: vanhauskoiset setot istuttivat talon eteen pihlajia, oikeauskoiset tuomia. Vaikka tämä vanhauskoisten lahko on melko pieni, se on Keski-Siperiassa säilynyt edelleen (Старообрядьество 1996: 91).
Narvan kylässä setot olivat tekemisissä baptistien kanssa, mutta kun nämä 1960-luvulla muuttivat Keski-Aasiaan, heidän mukanaan siirtyi hyvin vähän setoja.
Setokylien rappeutuminen
Kun kolhooseja alettiin Siperian setokylissä perustaa vasta 1930-luvun lopulla ja sovhooseja 1960-luvun alussa, niin muutokset tapahtuivat nopeasti ja repäisevästi. Koolup, Vasiljevka ja Estonski tuhottiin ja asukkaat hajaantuivat pitkin maailmaa (lätsivä ilma lakja). Myös Tülüp ja Kanijoen varren setokylät hävisivät. Osa Vasiljevkan asukkaista muutti Narvaan (sikäläistä setokoloniaa kutsutaan yhä Estonijaksi), osa Ostrovnaan, valtaosa Koolupin kylän asukkaista suunnattiin Kijain kylään. Myöhemmin monet siirtyivät eteenpäin Krasnojarskiin, Siperian rautatien varrella sijaitseviin taajamiin ja Partizanskin kaupunkiin. Siellä heidän perustamaansa kaupunginosaa kutsutaan Šanghaiksi.
Manajoen varren setojen tavattoman kiinnostavasta kulttuurista on jäljellä vain rippeitä. Uudisasutuskylät ovat katoamassa, nykyään kylissä elävät setojen jälkeläiset yhdessä saksalaisten, ukrainalaisten, tataarien, valkovenäläisten, venäläisten, puolalaisten, latvialaisten ja kreikkalaisten kanssa. Arvokas taigametsä on hävitetty. Manajoessa on kuusimetrinen uponneiden hirsien muodostama tukos, joka on hävittänyt joesta kalat.
Viime vuosina geologit ovat löytäneet Siperian setojen asuinalueilta kivihiiltä, lyijyä ja sen myötä uraania. (Ihmiset vitsailevat surumielisesti elävänsä uraanan päällä.) Alueelle tehdään uusia teitä, levennetään ja kunnostetaan vanhoja. Kysymykseen, mitä kylille tapahtuu, tuli vastaukseksi: ”Kylät häviävät, tilalle tulee suuria kaupunkeja.”
Nykyaika
Myös Haitin kylät ovat vaarassa hävitä. Sovhooseja ei enää ole ja maa on palautettu omistajilleen. Maanviljelyyn ei ole kuitenkaan koneita, sillä kolhoosien yhteisomaisuus on joko varastettu tai myyty eteenpäin. Nuoret eivät löydä maalta töitä ja muuttavat siksi Krasnojarskiin.
Kiitos paikallisen sivistyneistön – koulun opettajien, eräiden oppilaiden ja kylän asukkaiden – Haitin kouluun onnistui vuonna 2001 perustaa kylämuseo (Piho 2001b: 80). Kun tutkimusretkelläni löysin Krasnojarskin aluepiirin valtiollisesta arkistosta Haitin kirkon aineistoja ja esittelin niitä lokakuussa 1999 Krasnojarskin hiippakunnassa, siellä oltiin hyvin kiinnostuneita rukoushuoneen rakentamisesta Haitin kylän tuhotun kirkon sijalle (Piho 1999: 30). Kun vuonna 2000 juhlittiin kylän satavuotispäivää, tapahtui asukkaiden joukkokaste ja tulevan rukoushuoneen paikalle pystytettiin puinen risti (Piho 2001b: 79–85). Tapahtumasta kerrottiin laajalti Venäjän yksityisten viestimien ja valtiollisen television uutislähetyksissä.
Myös Narvan kylässä on ihmisiä, joita kiinnostaisi perustaa kotiseutumuseo. Setoista siellä kerrotaan mitä oudoimpia tarinoita. Kotiseutuhistoriaa harrastava kyläneuvoston puheenjohtaja esimerkiksi pitää Siperian setoja ammoisten kiinalaisten asukkaiden jälkeläisinä (kuuluihan alue vielä 275 vuotta sitten Kiinalle). Värikuvissa nähdyt naiset setojen kansallisessa asussa toivat hänen mieleensä muinaiset kiinattaret yltäkylläisine ja eksoottisine vaatteineen. (Vastaavaa 20-sivuista artikkelia hän oli jopa tarjonnut paikalliselle sanomalehdelle.)
Lopuksi
Siirtyminen kylmälle maalle oli yksi traagisimmista tapauksista setojen historiassa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Se painoi syvän jälkensä kansan muistiin niin emämaassa kuin Siperiassa. Setomaalla laulettiin hyvästijättöitkujen tapaan vielä vuonna 1977, että ei kae jala inäp kodo poolõ (’ei suuntaa jalka enää kohti kotia’, kirjoittajan kenttätyöstä 1977), ja värikkäästi on kuvattu myös setojen surullista lähtöä kohti Siperiaa (Peko 1995: 193–202).
Alkuvuosien vaikeudet, myöhempi kollektivisointi, kyydittämiset, virolaisten koulujen sulkeminen, vironkielisten kirjojen polttaminen, kylien tuhoaminen, kirkkojen hävittäminen, nuorten lähteminen kylästä, työttömyys ja köyhtyminen nykyisten reformien seurauksena – tästä kaikesta sanottiin Siperiassa kuvaannollisesti, että tulime ku soe pessä, eläme ku tuleh. (’tulimme kuin lämpimään sudenpesään, elämme kuin tulessa’). Tapahtuneen laajuutta kuvaa Haitin kylän miesten käsitys siitä, että Haitin rinnalle olisi voinut perustaa 9–10 uutta Haitia. Asukasmäärä olisi kymmenkertaistunut ja yksistään Haitissa itsessään olisi asunut 1500 perhettä. Monet eivät nykyään edes ymmärrä, miksi isovanhemmat tänne lainkaan tulivat.
Vielä nykyäänkin Siperian setot muistavat perinteen, että joskus oli hüä Roodzi aig ja hüä Roodzi kunigas, ja uskovat siihenkin, että seto omma Roodzi sõavangi Vinnemaal, yhdistäen menetetyn kotimaan ihannekuvaan näin Ruotsin (Piho 2001a: 93). Viime vuosina yhä heikentyvän elämänlaadun taustaa vasten Siperian setojen vanhemmalle sukupolvelle on syntynyt idea pelastajasta, vapahtajasta, sankarin saapumisesta ja ilmestymisestä. Uskotaan, että ”kuningas Roots” vielä tulee heidän luokseen Siperiaan ja vie oman kansansa takaisin (Piho 2001a: 98).
Lähteet
Борхвадт, О. В. 1998. Словарь золотого промысла Российской империи. Москва.
GAKK = Государственный архив Красноярского края (Krasnojarskin aluepiirin valtiollinen arkisto).
Hagu, Paul, Seppo Suhonen 1995 (toim.) Peko. Setu rahvuseepos. Setukaiseepos. The Setu Epic. Snellman-instituutti. A-sarja 18. Kuopio. 277 s.
Латкин, Н. В. 1898. Очерк северного и южного систем золотых приисков
Енисейского округа и описание американского способа промывки золота. Санкт-Петербург.
Nigol, August 1918. Eesti asundused ja asupaigad Venemaal. Eesti Kirjanduse Seltsi KodumaaTundmaõppimise Toimekonna toimetused 1. Tartu. 95 s.
Перечень золотопромысленных районов Сибири и описание приисковых дорог. Санкт-Петербург, 1901.
Piho, Mare 1990. Особенности одежды и металлических украшений сетуских переселенцев конца XIX – начала XX вв. в Сибирь. – Congressus Septimus Internationalis Fenno-Ugristarum 4. Sessiones sectionum dissertationes. Debrecen, s. 417–422.
Piho, Mare 1990. Peculiarities in the clothes and metal ornaments of Setu settlers at the end of the 19th and the beginning of the 20th century in Siberia. – Congressus Septimus Internationalis Fenno-Ugristarum 2B. Summaria dissertationum. Debrecen, s. 70.
Piho, Mare 1995. Siperian setukaiset. – Koltat, karjalaiset ja setukaiset. Pienet kansat maailmojen rajoilla. Toim. T. Saarinen, S. Suhonen. Snellman-instituutti. A-sarja 19. Kuopio, s. 200–219.
Piho, Mare 1997. Setu külad Siberis. – Kaika suvõülikuulõ kogomik I–VIII (1989–1996). Toim. P. Kattel. Võro, s. 51–63.
Piho, Mare 1999. Setu kulad Krasnojarski krais. – Muuseum nro 2, s. 29–31.
Piho, Mare 2001a. Rootsi aeg Siberi setude kultuuris. – Õdagumeresoomõ ütistüseq. Läänemeresoome ühendusteed. Konvõrentś Põlvan 26.–28. rehekuu 2000. Võro Instituudi toimõndusõq 11. Toim. K. Pajusalu, J. Rahman. Võro, s. 92–100.
Piho, Mare 2001b. Siberi setude uurimisest 1987–2001. – Kultuuri uurimise eetika. Eesti Rahva Muuseumi 42. konverents. Tartu, 9.–10.4.2001. Ettekannete kokkuvõtted. Tartu, s. 79–85.
Setumaa = Eesti. Maateaduslik, majanduslik ja ajalooline kirjeldus III. Setumaa. Peatoimetaja A. Tammekann. Eesti Kirjanduse Seltsi Koduuurimise Toimkonna väljaanne 8. Tartu, 1928.
Старообрядчество. Лица, предметы, события и симболы. Опыт енциклопедического словаря. Москва, 1996.
Уманский, К. 1888. Очерки золотопромысленности в Енисейской таиге. Санкт-Петербург.
Вестник золотопромысленности 1895, nro 5–6. Санкт-Петербург.
Витальский, Д. 1915. О молитвенных домах (”полуцерквах”). – Енисейские иепархиальные ведомости, nro 13–14, s. 26–30.
Väljarändamine Urali mägede taha. Juhatuse raamat väljarändajatele asumise kohtade ja Vene-Aasia raudtee kaartiga. Paide: K. Ehrenwerthi raamatukaupluse kirjastus, 1909.
Foto: Mare Piho (äärimmäisenä vasemmalla) Siperiassa setonaisten kanssa viettämässä ns. paabapraasniekkaa tukimusmatkalla 1991. Valokuvaaja Arp Karm.
Vastaa