[Üts´ syna]

Tämän viikon sana on ihan viron kirjakieltä(kin), mutta merkitys Setomaalla on hieman toinen kuin muualla Virossa. Voidaan toki täsmentää: seto sõlg tai Setomaallakin: suur´ sõlg.

Ennen vanhaan suuren setojen soljen ja tyttölapsen suhde alkoi jo syntymästä: tyttövauvan napanuora leikattiin poikki soljella, poikalapsen kirveellä. Pikkulapsi sai kaulaansa ketjun ja siihen ristin. Noin 5-vuotiaaseen saakka pikkutytön ketju ja sen risti olivat kyllä kaulassa, mutta piilossa muiden näkyviltä. Jos ei ollut rahaa hopeaketjuihin, niin entisinä aikoina voitiin ketju tehdä myös omenan siemenistä.

Noin 10-vuotiaaksi tyttö kantoi yhtä tai kahta-kolmea ohutta hopeaketjua. Noin 14-vuotiaaksi mennessä oli ketjuihin tullut jo lisäksi roikkuvia pieniä koristeita. 14–17-vuotiaana koruja tuli vielä lisää ja mitä lähempänä morsiusikää neitonen oli, sitä enemmän ketjuja tuli ja sitä enemmän niissä roikkui kaikenlaisia kävellessä ja tanssiessa kiliseviä ja heliseviä ripatseja. Perinteisen sanonnan mukaan setonaisen kuulee ennen kuin näkee!

Suuren setojen soljen nainen sai osana omaa hääseremoniaansa. Solkea sai kantaa vain naimisissa oleva nainen, muttei aina, esimerkiksi kirkkoon ei saanut soljen kanssa mennä. Aikaisemmin oltiin myös hyvin tarkkoja sen suhteen, etteivät isoäidit käyttäneet suuria solkia. Eli kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyi, soljen käyttö jäi. Kuten jokainen Setomaalla liikkunut ja juhlatamineissa setoja nähnyt tietää, ei tämä tapa enää ole kunniassaan, vaan mummoikäisillä naisilla näkee usein suuria rintasolkia. Perinteet tietenkin muuttuvat ajan myötä, mutta toisinaan kyllä kuulee myös kommentteja, että vanhoja tapoja ja pukeutumissääntöjä pitäisi noudattaa.

Entisinä aikoina suuri hopeasolki saattoi siis hyvin kulkea perintönä isoäidiltä tyttärentyttärelle, sillä solkea ei haudattu vainajan kanssa kalmistomaalle. Soljen lahjoittaja oli usein myös sulhanen tai siis jo tuore aviomies. Vanhojen uskomusten mukaan toispuolisessa maailmassa elettiin suunnilleen samaan tapaan kuin täälläkin, solmittiin jopa avioliittoja. Mutta koska lapsia siellä ei synny – näin uskottiin – niin fertiilissä iässä olevan naisen tunnus, suuri hopeasolki, ei kuulunut haudantakaiseen elämään eikä solkea kuin aivan poikkeustapauksissa ja perinteitä siis rikkoen pantu mukaan hautaan.

Entisinä aikoina setojen suuret hopeasoljet – sillä hopeaa ne ovat – valmistivat tietyt pihkovalaiset hopeasepät, mutta nykyisin tilanne on toinen. Solkia on kadonnut, niitä on myyty ja tyttäriä on usein enemmän kuin yksi, joten 2000-luvun alussa oltiin tilanteessa, että soljista oli huutava pula. Kuvataiteilija ja tunnettu setoaktivisti Evar Riitsaar opiskeli silloin hopeasepäksi ja nykyisin monien nuorten aviovaimojen juhlapuvun koristeena nähdään hopeaseppä ja korutaiteilija Evar Riitsaaren tekemä kaunis solki.

Soljen pinta on perinteisesti ollut koristeltu erilaisin koristekuvion – mutta se taitaa olla jo toisen sanan tarina. Niin ja arvatkaapas, mitä solki painaa!?

Foto: Harri A. Sundell: Muusikko ja radiotoimittaja Evelin Leima juhlapuvussa


Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *